Uusi blogi odottaa teitä!

Hellurei kaikki! Olettehan muistaneet käydä klikkailemassa itsenne seuraamaan uutta blogiani Discovering Sunbeams?

Tässä linkit Bloglovin'in ja Blogilistan avulla seuraamiseen:

 

Toivottavasti pysytte menossa mukana ja löydätte tienne Wordpressin puolelle seuraamaan juttujani! :) Ihanaa kesänodotusta!

End of an era - blogi muuttaa!

Heipsun!

Tulin vain kertomaan, että blogi uudistuu, vaihtaa nimeä ja jatkaa olemassaoloaan Wordpressin puolella, osoitteessa

https://discoveringsunbeams.wordpress.com/

Eli tämä vanha tekele ei enää tämän jälkeen tule päivittymään. Osa nykyisestä sisällöstä muutti uuteen osoitteeseen, osa jääköön tänne.

Jatkossa on tarkoitus keskittyä selkeämmin matkustelu-, luonto- ja seikkailujuttuihin, niistä kun tässä nyt muutenkin tulee eniten kirjoiteltua. Varmasti silti muistakin aiheista jauhetaan välillä. Ajattelin myös alkaa kirjoittaa ainakin pienen käännöksen englanniksi. Nähtäväksi jää, millaiseksi tuo käännösosio kehittyy.

Uusi blogi on hurjan modernin näköinen tähän verrattuna, mutta musta tosi upea! Se on tosin vielä muokkauksen alla siistiytyen sitten ajan kanssa jahka ehdin ja jaksan, mutta oon ite tästä muutoksesta niin intona, etten jaksanut pantata asiaa!

Pahoittelen tästä aiheutuvaa klikkailua, mutta toivottavasti pysytte vastakin mukana menossa!

Ps. Täytyy näemmä alkaa lataamaan kuvat vähäsen isompina, heh. Kivaa pikselimössöä nuo suurennokset!

Näissä kuvissa on marraskuun valo

Tyylikäs joskus joululahjaksi saatu raitapiponi, jossa lukee kissankokoisin kirjaimin COOL, sopii jostain syystä paremmin Zélle... Ei tuota nyt voi poiskaan lahjoittaa, kun sillä on tunnearvoa!

Tältä näytti alkutalvi kotopuolessa. Luolavuoren ahtaassa luolassa ja Saaronniemessä auringon näyttäytyessä, sirkut ja tiaiset takapihan puussa. Itse muovipullosta ja katkenneesta syömäpuikosta rakennettu lintulauta.
Näissä kuvissa on marraskuun valo.

Caminho Português da Costan viimeinen osuus

Päivä 13

Tämä päivä jäisi pyhiivaellukseni viimeiseksi varsinaiseksi vaelluspäiväksi, mutta sitä en tiennyt vielä aamulla luostarialberguen makuusalin kerrospunkasta noustessani. Päätimme lähteä aikaisin ja olla illalla Espanjan puolella. Saimme kävellä koko aamupäivän keskellä kauneinta Pohjois-Portugalin maaseutua pitkin varjoisia käytäviä, joiden molemmille puolillle joku oli joskus vuosisatoja sitten kasannut kiviset, köynnöksiä kannattelevat muurit. Valo siivilöityi satumaisella tavalla kasvien ja muurien raoista ja loisti monissa eri värisävyissä. Tienvarren kylän kahvilassa juoma- ja vessataukoa pitäessä Zé huomasi, että toinen rinkkansa päällä kuivumassa olleista villasukista oli jossain vaiheessa pudonnut matkasta. Herra päätti lähteä etsimään sukkansa, se kun oli mun kutoma, ja onneksi se lopulta löytyikin - sukka oli roikkunut puskassa neljän kilometrin päässä siitä kohdasta, mistä kääntyi takaisin. Mukava ekstralenkki jo muutenkin yli 30-kilometriseen päivätaipaleeseen! Jatkettiin sillä välin tyttöjen kesken eteenpäin ja kiivettiin vaelluksen suurin nousu, joka ei ollut kovin korkea, mutta tarjosi silti mukavia näköaloja.

 Kuva Lenskun ottama. 

Ohitimme kukkuloilta virtaavia puroja... 

... ja vanhoja kirkkoja.

 Pidimme taukoa nauravien ja juttelevien ihmisten keskellä leivonnaisia maistellen osuttuamme taas perinteisille festivaaleille.

Sukat ja sandaalit, kuuminta pyhiinvaellusmuotia. Kuva Lenskun ottama.

Ihastelimme maalaistalon puutarhaa... 

 ... maisemia kukkulan rinteeltä ...

 ... ja maailman kauneinta lehmää!

Kolmas lounaanjälkeinen kakkulautasellinen menossa. Mutta ei voi sanoa, etteikö se olisi hyvin ansaittu! 

Saavutimme merenrannan, kävelimme rantapäivää viettävien lomalaisten keskellä ja olo oli jotenkin normaalimaailmasta irrallinen. Tuolla keltaisella päällysteellä oli todella mukava astella. Tässä vaiheessa mun sandaalit oli siirtyneet Lenskun jalkaan sen vaelluskenkien hiertäessä liikaa.

Merilevää kuivattelemassa.

Siellä se häämöttää! Tuo vuori on jo Espanjan puolella.

 Keskellä autotietä on ihan hyvä kulkea.

Caminhas ja festivaalikoristeet.

Vihdoin Espanjassa!

Viimeisenä päivänä taitoimme matkaa yli 35 kilometriä. Caminhasin satamaan saavuttuamme saimme varmistuksen, että Minho-joen ylittävä julkinen lautta ei ole käytössä. Olimme puhelimitse sopineet paikallisen kalastajamiekkosen kanssa venetaksikyydistä toiselle puolelle jokea, mutta hänen veneensä lähtisikin eri satamasta, eikä kellään ollut pokkaa pyytää häntä hakemaan sieltä, missä olimme. Ei auttanut muu kuin tehdä u-käännös ja seurata omia jalanjälkiä muutaman kilometrin verran takaisinpäin. Tuon taipaleen lopussa irvistelimme ja itkimme kivusta ja kolotuksesta, mutta pääsimme veneeseen ja auringon laskiessa ylitimme Minho-joen Espanjan puolelle pienessä kalastajapaatissa, josta tuli mieleen kaikenlaisia salakuljetustarinoita. Lenskulle oli noussut tuona iltana kuume ja muhun iski samanaikaisesti aina niin inhottava virtsatieinfektio. Albergue oli jo sulkenut porttinsa, emmekä löytäneet mistään sellaista vapaata hotellihuonetta johon olisimme kaikki mahtuneet, vaikka ajelimme oikein taksilla ympäriinsä etsimässä, joten päädyimme viettämään kylmänkostean yön leirintäalueella. Seuraavana päivänä olisi ollut pakko sekä käydä lääkärissä että jatkaa matkaa hyvän taipaleen verran, tai emme varmasti olisi ehtineet viikossa perille Santiagoon.

Päivä 14

Aamu valkeni ja päätimme järkeilyn lopputuloksena lähteä suosiolla kotiin ja jättää Lensku La Guardian albergueen paranemaan ja sen jälkeen jatkamaan vaellusta. Kotiin meneminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä seuraavalle sillalle oli jonkin verran matkaa, emmekä halunneet maksaa venetaksista uudestaan 5 euron hintaa. Otimme ensin bussin Tuihin ja etsiydyimme rautatieasemalle huomataksemme, että seuraava juna Portoon menisi vasta illalla. Portugalin puolelta Valençasta junia kuitenkin menisi useammin, joten ylitimme Minhon siltaa pitkin. Harmitti aivan vietävästi kävellä rahjustaa kilometritolkulla kipeänä ja väsyneenä, ja vielä kohti kotia eikä seikkailuita.

Todistusaineistoa Espanjasta. 

Lopulta Valençan rautatieasema kuitenkin löytyi ja odottelimme junan lähtöä mukavalla terassilla. Miten nopeasti juna vilistikään kaikkien niiden paikkakuntien ohi, joiden läpi kulkemiseen meiltä oli mennyt kokonaiset kaksi viikkoa apostolinkyydillä! Lissabonissa Zén kaveri oli vastassa ja kuulimme pääsevämme muutaman päivän päästä ilmaiseksi Paredes de Couran musiikkifestareille.

Kävellen taitettu 270 kilometrin mittainen matka oli ollut huikea ja raskas, kaunis ja vaativa, ja oli sekä sääli että helpotus palata kotiin. Kenties palaisimme joskus Portoon ja jatkaisimme siitä toista reittiä Santiagoon, tai kenties emme ikinä tulisi käymään koko kaupungissa. Varmaa kuitenkin on, että tällainen hidas matkustustyyli tulee olemaan osa elämää jatkossakin. Kävellen, pyöräillen tai vaikka meloen ja koko senhetkistä omaisuutta mukanaan kantaen ehtii näkemään aivan valtavasti enemmän kuin erinäisten kulkuneuvojen kyydissä paikasta toiseen matkatessa, ja on ihanaa, kun on vapaus pysähtyä syömään tai lepäämään juuri silloin, kun siltä tuntuu. Silloin ennalta-arvaamaton matka on itsetarkoitus, eikä määränpää niinkään. Katson siis ensimmäisen pyhiinvaellukseni onnistuneeksi, vaikka matka ei loppunutkaan Santiago de Compostelan katedraaliin Pyhän Jaakobin haudalle.

Suosittelen kyllä tätä Caminho Português da Costa -reittiä Santiagon pyhiinvaelluksesta kiinnostuneille. Vaikka oli elokuu, emme tavanneet alkumatkasta ensimmäistäkään pyhiinvaeltajaa. Luonto, maisemat ja kylät ovat valloittavia, opasteita on tarpeeksi, rauhassa saa kulkea ja fasiliteettejä on silti riittämiin - pisin taitettu välimatka ilman yhtäkään kylää taisi olla vajaa 10 kilometriä. Espanjan puolella, Portugalin Central routen yhdistyttyä rannikolla kulkevan Costa-reitin kanssa muita vaeltajia oli kuulemma näkynyt jo melkein ruuhkaksi asti ja reitin kaunein osuus oli Portugalin puolella. Kaikkein suosituin reitti alkaa kuitenkin Ranskasta ylittäen ensimmäiseksi Pyreneiden vuoriston. Moni ihmettelikin, miksi valitsimme juuri tämän reitin ensimmäiselle pyhiinvaelluksellemme. Moni ei kuulemma niin tee, mutta sitäpä ihmettelen itse vuorostani! Reppu selkään, patikkakeppi käteen ja tien päälle vaan.

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

Póvoa de Varzimista Viana do Casteloon ja varustelista

Päivä 11

Aamulla ei huvittanut yhtään lähteä kävelemään, se tuntui ihan ylitsepääsemättömältä - itketti ja olin jo melkein hyppäämässä takaisin Portoon menevään junaan. Lähdin kuitenkin raahustamaan eteenpäin, ja kävely alkoikin ihmeellisesti tuntua hyvältä. Olin antanut itselleni luvan luovuttaa silloin, kun siltä tuntuisi, joten ymmärsin kai jotenkin alitajuisesti, ettei ollut mitään menetettävää joten turha ottaa paineitakaan. Haaveilin kuitenkin horisonttiin päivän aikana ilmaantuvista vihreistä vuorista ja reitistä, jolla ei tarvitsisi seurata noita keltaisia nuolia kaikkien ihanien paikkojen lipuessa ohi jossain vähän matkan päässä. Keltaiset opastenuolet olivat matkan alussa tuntuneet vapaudelta, nyt ne tuntuivat lähestulkoon kahleilta.

Kiipeilin kallioilla. Kuva Lenskun ottama.

Keppijumppaa! Kuva Lenskun ottama.

Kohdattiin vanhalla kirjastoautolla Boom-festareilta kotiin päin matkalla ollut mukava ranskalainen hippijoukkio, joiden kanssa soiteltiin hetki rumpuja ja jotka tarjosivat meille kahvia. Vastapyydystettyjä simpukoitakin olisi ollut tarjolla, mutta niistä kieltäydyttiin kohteliaasti. Päivän viimeinen maantienlaidan jalkakäytävää pitkin taitettu taival tuntui ikuisuudelta, mutta päästiin määränpäähän ja yövyttiin Marinhasissa Pelastusarmeijan alberguessa, jossa oli tällä kertaa muitakin vaeltajia - kaksi meitä hieman nuorempaa saksalaista poikaa ja keski-ikäinen espanjalainen nainen. Kokkailtiin iltapalaa keittiössä ja päästiin jopa lukemaan sähköpostia alberguen vanhoilta tietokoneilta.

Päivä 12

Tänä päivänä otin hurjasti kuvia. Meillä oli edellispäivänä tavattujen muiden vaeltajien kanssa sama matka, ja aina välillä kohtasimme ja ohitimme toisemme. Espanjalaisnainen oli joutunut lähtemään aikaisemmin kuin muut, koska käveli kuulemma hitaammin. Taival oli melko kevyt, ja kävelin suurimman osan matkaa sandaaleissa. Niissä pystyi kulkea maksimissaan 15 kilometriä, sen jälkeen oli pakko vaihtaa tukevampiin vaelluskenkiin. Jalkapohjat taas olivat alkumatkasta kipeytyneet aina 10 kilometrin taipaleen jälkeen, josta eteenpäin tuska oli pysynyt vakiona riippumatta siitä, miten pitkälle jatkoi. Nyt jalkapohjat olivat jo tottuneet rasitukseen eikä niitä enää särkenyt. Sen sijaan polvien ja nilkkojen nivelet kiukuttelivat, mulla kun on lättäjalat ja nilkkojen virheasento kuormittaa niveliä tavallista enemmän. Mukana ollut polvituki auttoi kuitenkin hieman, vaikka olikin iso ja valui jatkuvasti polven alapuolelle. Käytin myös nilkkatukea jossain vaiheessa ja patikkakepistäkin oli välillä hyötyä, tosin loppumatkasta lähinnä vain kanniskelin sitä mukanani. Reissun ainoa rakko sentään taisi olla tässä vaiheessa jo parantunut!

Polvituen voimalla ja kevyesti sandaaleissa eteenpäin. Kuva Lenskun ottama.

Kartassa on ehkä hieman pielessä tuo etäisyys Santiagoon.

Vianan albergue sijaitsi tässä vanhassa luostarirakennuksessa.

Reilun 20 kilometrin päivämatka sujui suhteellisen helposti ja rattoisasti maalaisteillä, ihanassa metsässä ja joen rannalla. Oltiin perillä seuraavassa määränpäässä Viana do Castelossa jo kahden aikoihin, vaikka oltiin vietetty hyvä tovi matkan varrelle osuneessa "kyber"kahvilassa paahtoleipien, limpparin ja jäätelön kera. Portugalilaisesta kahvilasta on ihan turha edes etsiä mitään terveellistä suuhunpantavaa! Juteltiin siellä paikallisen pariskunnan kanssa, jonka tytär oli juuri Tsekissä vaihdossa, niin kuin mekin oltiin viime vuonna. Pestiin siistissä ja muutenkin loistavassa alberguessa pyykkiä ja yritettiin saada niitä vanhan luostarin erittäin tuuliselle sisäpihalle kuivumaan. Hakaneulat osoittautuivat tässä erittäin käteviksi! Lähdettiin illemmalla Zén kanssa kaksin katselemaan kaupunkia, Lensku oli huonovointinen ja jäi lepäilemään. Viana olikin oikein kiva paikka, käytiin käsityömarkkinoilla ja syömässä ravintolassa. Yritettiin ensin tuloksetta metsästää kasvisravintolaa, mutta mentiin lopulta johonkin tavalliseen, jossa oli söpöjä pikkupöytiä kadunvarressakin. Otin lempikeittoani eli lähinnä lehtikaalista ja perunasta koostuvaa caldo verdeä sekä taas jotain perinteikästä turskaa (bacalhau), joka oli täynnä ruotoja. Kotona en ikinä osta kalaa, mutta reissuilla on joskus niin surkeat kasvisruokavalikoimat, että merenelävät on usein parempia. Ja tuolla vaelluksella teki usein oikein mielikin syödä kalaa, varmaan proteiinin takia. Ruuan jälkeen oli jo pimeää, joten painuin nukkumaan, mutta duracellpupu Zé meni vielä johonkin elokuvafestareille katsomaan leffan.

Perinteikästä taidetta alikulkutunnelissa.

Ei nämä pyhiinvaellussepustukset juuri näytä ketään kiinnostavan ainakaan kommenttien lukumäärästä (pyöreä 0) päätellen, mutta laitanpa tähän edes omaksi ilokseni vielä varustelistan. Ehkä tästä joku vaeltamaan läksijä saa vinkkejä omalle reissulleen. Tähdellä* merkityt tavarat on yhteistavaroita, joita meillä kolmella oli yhteensä yksi kappale mukana suhteellisen tasaisesti jaettuna.

Vaatteet:

Vaelluskengät - päivittäin käytössä

Sandaalit - lähes päivittäin käytössä

2 shortsit - päivittäin käytössä

Leggingsit - yökkärikäytössä

3 toppia - päivittäin käytössä

Pitkähihainen t-paita - yökkärikäytössä

Fleecepaita - käytössä telttaöinä

Huivi  - käytössä telttaöinä ja tyynynä

Urheiluliivit - päivittäin käytössä

Toiset liivit - lähes päivittäin käytössä

Alkkareita - päivittäin käytössä

4-5 vaellussukat - päivittäin käytössä

Uikkarit - ei tilaisuuksista huolimatta tarvittu

Sadeviitta (kertakäyttö) - käytin muutaman kerran, jonka jälkeen oli niin täynnä reikiä, että heitin pois, eikä sen koommin tarvittukaan

Hygienia & ensiapu:

Saippua (marseille) - päivittäin käytössä

Hammasharja - päivittäin käytössä

Hammastahna - päivittäin käytössä

Kosteusvoide - lähes päivittäin käytössä

Kampa - päivittäin käytössä

Dödö - päivittäin käytössä

Sheiveri - lähes päivittäin käytössä

Aurinkorasva* - lähes päivittäin käytössä

Jalkavoide* - päivittäin käytössä

Polvituki - loppumatkasta usein käytössä

Nilkkatuki* - loppumatkasta käytössä

Kynsisakset* - kerran pari käytössä

Särkylääkettä* - ei tarvittu

Compeedeja - lähes päivittäin käytössä

Laastareita - lähes päivittäin käytössä

Ideaaliside* - ei tarvittu

Kosteuspyyhkeitä* - muutaman kerran käytössä

Tiikerisalva - muutaman kerran käytössä

Muut:

Reppu - päivittäin käytössä
Passipussukka - päivittäin käytössä
Lompakko - päivittäin käytössä

Passi  - ei muistaakseni tarvittu

Pyhiinvaeltajan passi - päivittäin käytössä

Puhelin+laturi - lähes päivittäin käytössä

Kamera+laturi - päivittäin käytössä

Kynä - ei taidettu tarvita

Kopio passista ym. paperit - ei tarvittu

Kartat, alberque-lista ym. reittitulosteet* - lähes päivittäin käytössä

Matkapyyhe - päivittäin käytössä

Aurinkolasit - lähes päivittäin käytössä

Taskulamppu - telttaöinä käytössä

Kangaskassi - päivittäin käytössä

Minigrip-pusseja - päivittäin käytössä

Teltta* - muutaman kerran käytössä

Makuupussi - päivittäin käytössä

Makuualusta - muutaman kerran käytössä

Riippumatto* - muutaman kerran käytössä

Retkikeitin* - lähes päivittäin käytössä

Retkikattila* - lähes päivittäin käytössä

Puukko* - lähes päivittäin käytössä

Lautanen - lähes päivittäin käytössä

Lusikka, haarukka - lähes päivittäin käytössä

Muki - muutaman kerran käytössä

Vesipullo 0,7 l - päivittäin käytössä

Vesipullo 1,5 l - päivittäin käytössä

Pala karhunkieltä* - lähes päivittäin käytössä

Narua* - muutaman kerran käytössä

Vessapaperirulla* - lähes päivittäin käytössä

Hakaneuloja - muutaman kerran käytössä

Tästä listasta voi päätellä, että ihan siihen suositeltuun repun painoon, 10% omasta painosta, ei päästy. Veikkaan, että oma reppuni painoi noin 7-8 kiloa poislukien vedet ja ruuat. Ei mukana kuitenkaan kovin montaa turhaa asiaa kulkenut. Uikkarit, särkylääkkeet, ideaalisiteen, passin ja passikopion sekä kynän olisi voinut jättää kotiin, mutta kaikki ovat suht kevyitä ja sellaisia, joista olisi ollut suurta hyötyä mikäli tarvetta olisi ilmennyt, joten kannatti kuitenkin ottaa mukaan. Tietysti kevyemmillä kantamuksilla pääsisi, jos ei telttailisi tai kokkaisi ulkona ollenkaan, mutta me haluttiin pitää budjetti pienenä. Telttaa olisi voinut kyllä hyödyntää enemmänkin, mutta muuten aika onnistunut paketti! Ospreyn 33 litran reppuni ei missään vaiheessa tuntunut liian painavalta ja ensimmäisten päivien jälkeen sitä tuskin huomasi. Se oli juuri sopivan kokoinenkin. Haglöfsin vaelluskenkiini taas tuli reikä, kun olin käyttänyt niitä 6 viikkoa (kuulemma nahan kuivumisen takia, vaikka vahasin popot ennen käyttöönottoa ja vielä toiseen kertaan ennen vaellukselle lähtöä... ehkä Portugalin aurinko on sitten liian kuuma pohjoismaisille kengille), mutta ne on jo saatu vaihdettua uusiin erimallisiin vaelluskenkiin, kiitos Haglöfsin hyvän asiakaspalvelun.