Perjantaina matkaan ohoi!

Tämä agamaveitikka on Pertsa-Viljami. Perheeni parta-agama Reiska lähti jokin aika sitten paremmille torakanmetsästysmaille. Paljon oli surua, mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin - meille muutti uusi liskovauva. Hän on vasta neljä ja puoli kuukautta vanha, mutta jo melkein samankokoinen kuin edeltäjänsä! Sirkat ja salaatti uppoaa tähän pikku suursyömäriin siihen tahtiin, että kasvatuspaikan agamista päätellen tästä silmissä kasvavasta pojasta tullee sellainen pienen kissan kokoinen mötikkä. Reiska-parka ei tainnut yhtä hyvistä oloista olla kotoisin, kun se jäi aika pienikokoiseksi.

Mahdottoman suloinen tyyppi on kovin eloisa sekä utelias ja rakastaa kiipeillä terransa seinillä. Lisäksi se tuntuu osoittavan mieltään, jos se jätetään hetkeksi yksin. En kyllä ole ollenkaan varma, onko liskot niin älykkäitä, mutta mistäpä sen tietää. Näissä muutaman viikon vanhoissa kuvissa liskovauva ei ole niin kauniin värinen selästään, sillä se oli juuri luomassa liian pieneksi käyvää nahkaansa. Seuraavassa tuoreemmassa kuvassa oranssinpunaiset suomut pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Mitäs muuta tänne kuuluu? Lähden viiden päivän päästä, perjantaina, Portugaliin! Takaisin Suomen kamaralle laskeudun vasta loppukesästä. Ennen sitä pitäisi suoriutua parista tentistä ja yhdestä ryhmäesityksestä. Kursseina filosofiaa ja logistiikkaa: taas saa todeta tämän tutkinnon ihanan monialaiseksi.

Portugalissa mulla on ennen kolmikuukautisen työharjoitteluni alkua pari viikkoa lomaa, jolloin on suunnitelmissa tehdä peräti kaksi reissua (sen jälkeen kun ei ole aikaa kuin viikonlopun mittaisiin pyrähdyksiin). Ensin porukkapakulla maan pohjoisosassa sijaitsevaan pikkukylään keskelle ei-mitään patikoimaan, bongailemaan faunaa ja flooraa sekä rasittamaan lihaksia ja aivonystyröitä boulderprobleemeilla. Sieltä palattua olisi tarkoitus lähteä polkupyörillä aivan toiseen suuntaan, nimittäin etelän Algarven valkoisille biitseille telttailemaan ja rentoilemaan.

Näiden suunnitelmien kutkuttavuuden takia en ole kovin hyvin onnistunut elämään hetkessä viime aikoina, vaan (myönnetään) laskenut tunteja siihen, että kävelen rinkka selässä ovesta ulos, ja miettinyt tuhanteen kertaan, mitä pakkaan mukaan! Nyt on kuitenkin irtaimisto roudattu porukoiden nurkkiin kesäsäilöön ja ennen sitä jokainen tavara käyty läpi. Sen myötä sain riisuttua jonkun henkisen taakankin yltäni - nyt olo on vapaampi kuin aikoihin. Mulla on kotona enää ne tavarat, jotka otan mukaani (paria sinne kesäsäilöön jäävää huonekalua lukuunottamatta), samaan asuntoon en tule palaamaan enkä tiedä missä tulemme syksyllä asumaan. Tavaraa näytti olevan ihan liikaa (muutto tehtiin kolmella henkilöautokuormalla) mutta nyt muutamassa siistissä pinossa se ei enää näytäkään niin valtaisalta määrältä. Omistan kyllä tosi paljon sellaista "turhaa" koriste-esineistöä ja muuta tavaraa, jonka funktiona on kodin kodikkaaksi tekeminen, matkamuistona tai muuna vastaavana esteettisenä elementtinä toimiminen, mutta vaikka siitä vähän vaivaa onkin, mä en vaan viihdy kolkkojen valkoisten seinien ympäröimänä. Muuta on aika maltillisesti - jotain mukeja ja ruokalautasia lukuunottamatta, mutta niitä menee kuitenkin käytössä säännöllisin väliajoin rikki. Vaatteet oli mulle ennen melkoinen ongelmakohta, mutta kirppispöydän ylijäämätkin yhteen hyväntekeväisyyskirpputori-tapahtumaan lahjoitettuani on niitäkin nyt suhtkoht sopivasti.

Saa nähdä ennätänkö postailemaan enää mitään ennen lähtöä. Mä oon niin valmis. Adeus, até logo!

Jäinen meri ja muita ihmetyksen aiheita

Mitä ihmettä haluaisin vajaassa viikossa näyttää kahdesta kotikaupungistani sielunkumppanille, joka näkee Suomen ensimmäistä kertaa? No Aurajokea seilaavan Förin tietysti. Iltapäiväutuisen maiseman Tähtitorninmäeltä. Joenvarren sorsat ja purjelaivat ja opiskelijahintaisen kasvisravintolan vanhassa rahtilaivassa. Harmaat maaliskuun alun päivät jolloin voi polkea kakspäällä sinisellä mummopyörällä Luolavuoren metsikköön tuijottelemaan kivenjärkäleitä, joille ei kuitenkaan uskalla ilman patjaa kiivetä. Kauppatorin ja karjalanpiirakat ja kaurapuuron. Voimalanpiipun, jossa öisin hehkuu Fibonaccin lukujono.

Kallon majakkarannan, Yyterin dyynit ja jäisen meren, kasvoja polttavan kylmän tuulen. Ruovikoiden ympäröimän lintutornin Kokemäenjoen suistossa, jäällä istuvan merikotkan. Tärkeät ihmiset ja maalaismaisemat auton ikkunasta.

Uuden urheilulajin opettelemisen luistinradan ollessa viimeistä päivää auki. Tampereella Pyynikin näkötornista avautuvan sumuisen järvimaiseman ja sen kahvilan munkit. Lappiin ei ehditty eikä edes Turun linnaan. Mutta ne loput ehtii hyvin joskus toiste, syksyllä tai myöhemmin!

Ja sitten seuraa tajunnanvirtaisia mietintöjäni suomalaisuudesta, joten naama vakavaksi. Oon vähän pohdiskellut omaa suhdettani kotimaahan sen jälkeen, kun eilen pelästyin aprillipilaa kuvitellen hetken, että Ukrainan lisäksi Venäjä olisi marssittanut sotilaitaan Suomenkin rajalle. Oon pitkään ollut kärjistetysti sitä mieltä, että hiiteen koko lapsellinen sotaleikkiarmeija ja kaiken maailman isämmaanpuollustajat. Ei mulla ole mitään niin vahvaa sidettä tähän valtioon tai sen kansaan, ettenkö sodan syttyessä voisi lähteä muille maille turvaan, sama se lopulta on missä maassa sitä asuu. Mutta jotenkin kaikki ne pienet, unohdetut kulttuurin palaset ja suomalaisuuden muistot, joita kerta toisensa jälkeen hankkiudun pölyisiin autiotaloihin pällistelemään, ovat tehneet muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen. Oon joskus jopa herkistynyt kyyneliin niiden äärellä. Ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat saaneet tämän tytön olemaan hyvällä tavalla ylpeä kansastaan ja juuristaan, oonhan suorassa polvessa Jaakko Ilkan lapsenlapsenlapsen-jne.-lapsi (sen nuijasodan kapinallisen). Oon ymmärtänyt, että Suomi on muutakin kuin joku valtiorakenne ja se edustaa itselleni paljon sellaista, mitä ei mistään muualta löydä, ja mikä voisi muiden kuin suomalaisten hallussa aivan liian helposti kadota. Tämän lisäksi on tietysti myönnettävä, että onhan tämä yksi maailman parhaimpia paikkoja ihmisen elää, kaikkine epätäydellisyyksineenkin. Me saadaan pitää pitkälti itsestäänselvyyksinä sellaisia asioita kuin sananvapaus, sukupuolten tasa-arvo, suhteellisen luotettava poliisi ja puhdas luonto, asioita, joista muualla maailmassa taistellaan. Niinpä sen aprillihetken verran, kun kuvittelin jonkin sortin poliittisen kriisin olevan lähellä, tajusin, että en mä täältä mihinkään livohkaan lähtisi. Aseella en osaa ampua enkä muutenkaan halua vahingoittaa ketään, mutta tekisin silti voitavani sen eteen, että tämä kansa saisi vastakin pitää maansa. Enkä nyt tarkoita mitään Suomi suomalaisille -idiotismia, olenhan itsekin syvästi rakastunut melko varmasti tulevaan maahanmuuttajaan. Tällaistapa siis tänään. Mielipiteitä saa jakaa!