perjantai 31. toukokuuta 2013

Hortoilua ja sirkushuveja


Kuinka hienoa on se, että viereisestä puistosta voi kerätä vihreää ruokaa salaattikippoon ja pakastimeen, ihan ilmaiseksi ja vieläpä ravintoarvoiltaan vähän eri tasoisena kuin joku kaupan jääsalaatti! Sitä fiilistelin kun keräsin pussiini voikukkaa, suolaheinää, poimulehteä ja siankärsämöä. Ja huh sitä makujen sinfoniaa mikä niistä villiyrteistä irtosi perus salaattivärkeillä ryyditettynä! Oli kirpeää ja oli mausteista. Napsin mukaani myös muovipussillisen nokkosia, jotka ryöppäsin ja pakastin. Ei siitä kovin montaa pussillista tullut, mutta en olekaan mikään pinaatin tai nokkosen suurkuluttaja. Osasta kokeilin jo tehdä nokkoslettuja, nam!

Kävin eräs ehtoo myös katsomassa meidän koululaisten sirkusopiskelijoiden järjestämää 'torakkailtaa', jotka on eräänlaisia esiintymisharjoituksia yleisön kanssa, ja siksi niihin pääsee ilmaiseksi. Suurin osa oli kyllä ihan loistavia esityksiä, kuten kuvista näkyy.

Lukovo Sugarje


Saatiin viettää pari suloisen kevätauringon lämmittämää päivää Majan ja hyppiväisen koiransa Solan luona pikkuisessa Lukovo Sugarjen kylässä, isoäidiltä perityssä talossa, joka oli rakennettu samaan aikaan kun muutkin ihmiset muuttivat tuulisista vuoristokylistä helpompikulkuisille alueille meren rantaan. Kylä oli niin pieni, ettei siellä ollut edes kauppaa. Kauppa-auto kävi kuulemma kolmena päivänä viikosta. Pestiin pyykkiä sadevedellä, kuljeskeltiin ympäriinsä rantakallioilla, kivimuurien rajaamilla kukkakedoilla ja hylätyillä rakennelmilla, kokattiin kukkakaalipastaa sekä itsekerättyä villiparsaa, juotiin ranskalaisten reissaajien kanssa rosmariinirakijaa ja ihmeteltiin iltataivaalla välkkyvää väriläiskää, jonka Maja uskoi olevan ufo. Meinattiin ensin, että kiivettäisiin kylän reunalta kauas ja korkealle kohoavalle Velebit-vuorelle, mutta kuulemma ilman vaelluskenkiä olisi tullut ongelmia kivikkoisessa maastossa, joten jätettiin vuorenvalloitus lammaspaimenelle ja hänen katraalleen. Sen sijaan käytiin uimassa vielä aika viileässä meressä, joka kimalteli niin vastustamattoman turkoosina. Sinne meni talviturkki! Sen jälkeen oli hyvä tehdä vähän töitä auringossa kuivatellen ja läppärin näyttöä huivin alla tihrustaen. Vastarannalla oli hurjannäköinen saari, jolta italialaiset olivat kuulemma joskus kaataneet kaikki puut, ja lopputuloksena oli tuulen ja sateen syömä, kuun pintaa muistuttava paljas maa. Konkreettinen esimerkki siitä, mitä se eroosio voikaan saada aikaan. Kylä oli kuulemma joskus näyttänyt lähes samalta, tuulensyömältä, ja kaikki sen puut olivat kuulemma istutettuja.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Coastal roadin varrella

(Kuvat minusta ja Lenskusta ensimmäistä lukuunottamatta Tomislavin.)

Pulassa noustiin autoon, joka oli törkyinen ja täynnä roskia, kuulemma siksi, etteivät poliisit silloin jaksa penkoa kansalaisaktivistin ajoneuvoa. Sitä ajanut mies olisi kutsunut meidät käymään Greenpeacen Arctic Sunrise -laivassa, jos oltaisiin oltu viikkoa aikaisemmin liikkeellä. Vähän harmitti. Toisen kuskin kanssa pysähdyttiin näköalapaikalle ottamaan kuvia. Kieltämättä niitä kelpasikin muutaman napsaista typerä virne naamalla, kun takana oli niin henkeäsalpaavat maisemat.

Sitten päästiin Opatijaan. En vieläkään oikein ymmärrä, miksi joku suositteli meille sinne menemistä. Olivathan ne vanhat, kiviset ja pastellinsävyiset vapaa-ajanasunnot upeita ja rantabulevardi viihtyisä, mutta pikkukaupungin keskusta oli täynnä lähinnä kalliita cocktail-baareja ja merkkiliikkeitä. Kaikki turisteja varten kiillotettua ja puunattua. Oltiin Kroatian Rivieralla. Onneksi kuitenkin mentiin - viereisessä Voloskon kylässä asuva sohvasurffausisäntämme Tomislav nimittäin osoittautui vallan ihanaksi tyypiksi, jonka kanssa kemiat vaan kohtasi ja oli alusta asti todella kotoisa olo. Keskustelu upposi välillä hyvinkin diippeihin sfääreihin, juotiin teetä ja syötiin villiparsamunakasta eikä Lensku tiennyt Tom Waitsin tekevän omakuvia, joita kenentahansa seinältä voi löytyä. Haha. Nukkumaan ei olisi millään malttanut mennä, mutta oltiin päätetty ettei Opatijaan käytetä enempää matka-aikaa.

Aamulla bussia odotellessa ihasteltiin pienen, kirkasvetisen sataman ja sitä ympäröivien kivikujien välimerellisen rentoa tunnelmaa, läträttiin 50-suojakertoimisen aurinkorasvan kanssa ja salakuvattiin auringossa torkkuvia kissoja, pappoja ja nunnia, ne kun tuntuivat olevan reissun suosituimmat kuvauskohteet. Ei tuo yksi muori kyllä varmaan edes ole mikään nunna, mutta joku univormu sillä selkeästi on päällä. Muistan miettineeni, että tässä tää nyt on, Kroatia. Meri ja aurinko ja lämpö ja se liikkeellä olemisen fiilis, ja etten ikinä saa unohtaa, että rahasta se ei ole kiinni. Vain ajasta, ja kaikesta siitä mitä on valmis sen saavuttamisen eteen tekemään. Me ei oikeastaan edes yritetty säästää. Osteltiin jäätelöitä ja mansikoita ja kaljaa silloin kun mieli teki. Ainoa periaatepäätös oli, että pitkänmatkan transportaatiosta ei makseta. Eikä maksettu.

Näiden aatoksien jälkeen hypättiin telakkakaupunki Rijekaan menevään bussiin, suunnistettiin ostoksille vihannestorille sekä leipomoon ja ostettiin kaiken muun ruuan lisäksi kesän ensimmäiset mansikat ja reissun parhaat pinaattijuustoburekit. Tämä kaikki varustautuminen tarvittiin, koska oltiin seuraavaksi suuntaamassa niin pieneen kylään, ettei siellä ollut edes ruokakauppaa. Hyvästeltiin meidän uusi ystävä hiukan haikeina ja ajeltiin vielä jonkun matkaa bussilla vuoristoista merenrantaa mutkittelevaa ja välillä hieman kuumottavaakin serpentiinitietä sopivaan liftipaikkaan. Sieltäkin oli upeat maisemat. Maailman kaunein tie. Saatiin heti joltain ujolta pojalta kutsu kahville. Ei menty. Lukovo Sugarje kutsui.

Ps. Huomenna sunnuntaina on Portsan katumarkkinat, joissa ollaan parin kaverin (ja monen muunkin) kanssa pitämässä kirpparipöytää, eli sinne niin!