Kurkistus sansibarilaiseen kyläelämään

Bambin kylä - maata viljeleviä elinkeinoryhmiä haastattelemassa

 Toisen Bambissa haastatellun elinkeinoryhmän johtohahmo, vahvan oloinen nainen.

Pienimpien lasten reaktio oudonnäköiseen valkonaamaan oli monesti kauhistuminen.

Haastatteluihin kuljettiin metsäosaston maastoautolla, jonka kyljessä oli YK Tansanian tarra. Vaikka Unguja ei olekaan mikään kovin iso saari, maaseudulla etäisyydet ovat pitkiä ja tiet paikoittain huonoja.

Pongwe - vuohenkasvattajia ja puunviljelijöitä haastattelemassa

Puunistutus- ja peltometsäviljelyryhmän taimitarhalla.

Haastattelu kookospalmun alla. Otin vähintäänkin kymmenittäin kuvia sansibarilaisista naisista, ihan vain koska he olivat niin värikkäitä ja kauniita pirteisiin kangoihinsa kääriytyneinä! Hieman haastavaa kyllä yrittää saada ihmisten tummia kasvonpiirteitä esille näissä kirkkaassa auringossa otetuissa kuvissa, huh.

Merilevää kuivumassa perinteisen korallikivestä ja tikuista tehdyn rakennuksen edustalla. Valtaosa siitä eksportataan Aasiaan.

Pyykit kuivumassa Pongwen paratiisirannalla.

Kivikaupungin kujilla 1

Pahoittelut jonkin aikaa jatkuneesta hiljaiselosta! Kotiin on nyt palattu akut täynnä Afrikan aurinkoenergiaa, jolla jaksaa porskuttaa kohti kevättä ja hoitaa viimeiset kouluhommat ja maisteriohjelmahakemukset pois päiväjärjestyksestä! Jotenkin kummasti olen ihan innoissani Suomesta, talvesta ja normaaliarkeen paluusta. Etupihan lumien lakaisemisesta, kouluun bussilla matkaamisesta, rakkaani kanssa omassa keittiössä kokkaamisesta ja siitä, miten helppoa ja stressitöntä on kun voi juoda taas hanavettä. Ja siitä kihelmöivästä tunteesta, kun suunnitelmat on kesästä eteenpäin vielä aivan auki eikä tulevasta ole muuta tietoa kuin että muutoksia tulee tapahtumaan. Sansibarilla vietetty aika oli ihanaa ja saari oli aivan valloittava paikka, mutta myös repivän opettavainen, kun kaikki se köyhyys ja oman tilanteen kohentamisen vaikeus iski vasten kasvoja jotenkin aivan eri tavalla kuin aikaisemmilla kehitysmaihin suuntautuneilla reissuilla, joilla ei ole turistina päässyt läheskään niin lähelle niin monien paikallisten ihmisten elämää kuin nyt. Tuosta reissusta riittää varmasti kuvamateriaalia ja puitavaa vielä pitkäksi aikaa. Tuliaisina toin kotiin lähinnä rannalta kerättyjä simpukoita, mausteita ja kangoja eli perinteisiä värikkäitä kankaita, joita etenkin naiset käyttävät pukimina. Niin ja yhden kuusimetrisen vahakangas-tengan, josta tuli keittiönverhot. Tässä olisi hieman kuvia Stone Townin kaduilta ja kujilta: 

Tunnetuin sansibarilainen on varmasti Freddie Mercury, mutta asialla ei juuri rahasteta turisteja ja tämä väitetty synnyintalonsa Mercury house taisikin olla lähestulkoon ainoa paikka, missä koko herrasta mitään mainittiin.

Kukkoja ja kanoja juoksenteli vähän missä sattuu, jopa parkkipaikalla.

 Puhelinkioski ja puheaikamyyjä sansibarilaiseen tyyliin.

Mehukkaita mangoja tuli popsittua muutama! Kuten myös ananaksia, passionhedelmiä, avokadoja, banaaneja ja papaijaa. Jackfruitia, käpyhedelmää ja breadfruitiakin tuli maistettua (ei hajuakaan miksi noita kutsutaan suomeksi).

Ehdin mä sentään viikon olla kotona, kun jo hankittiin toissapäivänä lentoliput Portugaliin hiihtolomaksi. Puolentoista viikon minitrippi osuu sopivasti karnevaaliaikaan (ja on muuten täysi yllätys anopilleni, toivottavasti ei raukka saa sydänkohtausta kun pamahdetaan sinne varoittamatta!), mutta siitä lisää toiste.

Ristiriitaisuuksien saari

Tämä on oikea ristiriitaisuuksien saari. Toisaalla maaseutukylän kioskilta ei saa ostettua välipalaa, sillä siellä ei ole ruokaa mitä myydä, kun kysyntääkään ei juuri ilmene. Hedelmiä sentään on vaikka muille jakaa. Hohtavanvalkoisia hiekkarantoja reunustavat toinen toistaan hulppeammat hotellit, joihin ei kuitenkaan ole vaivauduttu rakentamaan edes kunnollisia teitä, vaan rantaan pääsee ainoastaan kuoppaisia kärrypolkuja pitkin. Ihmetyttää, miten hotellien omistajia ei kiinnosta edes oman etunsa takia korjata niitä. Muutaman sadan metrin päässä resorteista elää kyläkaupalla ihmisiä, joiden lapset kulkevat kylänraitilla reikäisissä ja likaisissa vaatteissa, ilman kenkiä, ja joiden tulevaisuutena on mitä luultavimmin jatkaa perheen maapläntin viljelyä, joka ei kuitenkaan tuota tarpeeksi ruokaa ja heinäsirkat saattavat syödä koko sadon parissa päivässä, tai sateet viivästyä jolloin kaikkii kuivuu pystyyn, ja sitten on nälkä. Tuloja ei ole senkään vertaa, että saataisiin säästettyä rahaa kaivon rakentamiseen jotta voitaisiin viljellä enemmän, mutta lomailevat italialaiset ja muut turistit kyllä käyttävät surutta saaren pohjavesivaroja. Turismi hyödyttää Stone Townin ulkopuolella todella harvoja paikallisia, sillä hotellien työntekijätkin ovat usein tulleet mantereelta tänne töihin. Nungwin korallikivestä rakennetun tomuisen kylän läpi kuljettuani itkin vartin bungalowin portailla maailman epäreiluutta. Kylän kaupat oli suljettu, en tosin tiedä oliko syynä viikonloppu vai ostajien puute, aurinko porotti ja ilma oli kuivemman oloista kuin muualla saarella, lapset heittivät mzungua kivillä ja yksi pieni poika makasi maassa sairaan näköisenä. Mutta ei täällä itku auta, vaan on pysyttävä positiivisena ja varottava kyynistymästä, ei tätä muuten voi tehdä. Mun yksi opettaja meinasi, että nämä kansainväliset kehy-hommat ovat elämäntapa tai jonkunnäköinen kutsumustyö, ja oli varmaan ihan oikeassa. Oon nyt hakemassa näihin liittyvään maisteriohjelmaankin Jyväskylään, missä voi olla ympäristötiede pääaineena, joten toivottavasti opiskelupaikka irtoaa!

Bungalowin suihkustakin tuli muuten Nungwissa pelkkää merivettä ja viikonlopun jälkeen tukka muistutti enemmän muovailuvahaa kuin hiuksia. Sillä tosin ei ole tekemistä paikallisten köyhyyden, vaan paikan eurooppalaisen omistajan valintojen kanssa. Ainakin tässä tuntee tekevänsä tärkeää työtä, vaikka en tiedä, kuinka paljon hyötyä näin pienestä projektista loppujen lopuksi on. Vaan pienistä puroista kasvaa suuri virta ja ihmisten kouluttaminen on aina tärkeää. SUFO-projekti siis tukee 27 elinkeinoryhmän (joiden joukkoon mahtuu niin viljelijöitä, vuohien ja simpukoiden kasvattajia, puunistuttajia kuin ravintolan pitäjiäkin) toimintaa järjestämällä koulutusta liittyen kirjanpitoon, cost & benefit analyysiin ja maatalouteen kuten peltometsäviljelyyn. Ryhmät saavat myös pientä materiaalista apua työkalujen, taimien ja siementen muodossa. Näiden lisäksi tuetaan uuden metsänsuojeluhdistyksen toimintaa ja kapasiteettiä. Tämän perimmäisenä päämääränä on suojella metsänsuojelualuetta luomalla ihmisille vaihtoehtoisia tulonlähteitä, jotta metsää ei tarvitsisi pilkkoa polttopuiksi, ja samalla edistää saaren ruokaturvaa, sillä täällä tuotetaan vain puolet täällä syödystä ruuasta, ja väkeä on kuin pipoa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin voin kirjoitella myöhemmin lisää tästä monitorointihommasta, mitä täällä olen tekemässä.

Nyt Afrikan reissu on jo reippaasti yli puolessa välissä, 10 päivää jäljellä, ja monitorointihaastattelujenkin kanssa viedään lähes viimeisiä. Paljon on jo nähty ja tehty, mutta ihan vielä ei tee mieli palata kotiinkaan! Snorklaamiseen valittiin huono päivä, jolloin meri kävi aika hurjana ja näkyvyys oli surkea, mutta uudestaan pitäisi kenties päästä yrittämään viikonloppuna. Nykin on tosi tuulinen, joskin kuuma ilma, mutta täällä yhden hotellin kattoterassilla käy ihanan vilpoinen viima. Toissapäivänä juhlittiin uuttavuotta isoissa rantabileissä Kendwassa suomalais-saksalaisella porukalla, oli aika hauskaa ja tuli juteltua monien erilaisten ihmisten kanssa, kuten yhden maasain kanssa heidän perinteistään ja yhden Suomessa asuvan sansibarilaisen kanssa. Rahaa tosin paloi vähän liikaa, ei ollut mitkään halvat bileet ne! Kotona oltiin aamukuudelta auringon noustessa. Viikonlopuksi suuntaan sohvasurffaamaan Jambianiin saaren itärannikolle. Voin vaan sanoa, että kyllä täällä kelpaa olla, vaikka ikäväkin välillä on, lähinnä Joséta.

Ihanaa alkanutta uutta vuotta ihmiset!