torstai 26. kesäkuuta 2014

Polkupyörällä Algarveen, osa 3


Algarvessa maisemat, joissa poljettiin, olivat aika pitkälti tuollaista ylläolevan kaltaista metsäistä ja kukkulaista maaseutua. Välillä oli hurjia alamäkiä, joiden jälkeen taas kituutettiin etanavauhtia ylämäkeen. Suurin osa rinteistä oli peittynyt valkokukkaiseen kasvillisuuteen, jotka näyttivät näteiltä kaukaa, mutta lähempää tarkasteltuna lehtien laidat olivat aika okaisia. Ja muuttuvat kuulemma syksyä ja talvea kohden vain repivämmiksi.

Lehmäkukkula! Tämän kuvan ottamisen jälkeen mutkan takaa pyöräili hollantilainen pariskunta, joka jäi juttelemaan niitä näitä. Olivat kuulemma monen kuukauden pyöräretkellä.

 Vihdoin perillä Sagresissa! Kuviteltiin ensin, että nyt ollaan manner-Euroopan lounaisimmassa pisteessä.


Tämän valtavan kompassiasian piti olla meidän matkan virallinen määränpää.Vaan kävikin niin, että meidän pyörät eivät mahtuneetkaan kyytiin, jolla niiden olisi pitänyt matkata takaisin Sesimbraan. Poljettaisiin siis seuraavana päivänä vielä Lagosiin, mistä voitaisiin ottaa bussi kotiin.


Aamulla aikaisin piti vielä käydä siellä oikeassa lounaisimmassa pisteessä, São Vicenten niemen kärjessä. Matkaa Lagosiin oli sieltä 40 kilometriä, ja aika tuskaisesti se saatiin taitettua. Voimat oli multa ihan loppu, kun olin jo henkisesti kerran päässyt perille. Ajettiin suoraa Lagosin bussiasemalle ja pakattiin pyörät aamulla surffiliikkeestä saatuun ja pyöräntarakalla kuljetettuun valtaisaan pahvilaatikkoon, jossa siis oli alunperin majaillut surffilauta. Bussiin tai junaan kun ei Portugalissa anneta pyöriä ottaa muuten kuin pahvilaatikkoon pakattuina. Just ja just ne sinne mahtuivat, eivätkä hetkeäkään liian aikaisin. Paketille pyöriteltiin laiturilla silmiä, mutta päästiin kuin päästiinkin kyytiin. Oltiin yltä päältä ketjurasvassa, hiessä ja pölyssä, ja bussikuski tarjosi kotimatkaan juuri sopivan jännitysmomentin kaahaamalla jyrkissä mutkissa. Ihanaa! Seuraavana aamuna alkoikin sitten työharjoittelu, jossa esittäydyin freesinä ja hyvin levänneenä. Melkein.

 Pyöräturisti kuittaa.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Polkupyörällä Algarveen, osa 2


Lähdettiin leiriytymisen ja hetken lepuuttamisen jälkeen tutkimaan Milfontesia. Matkalaisia väsytti, mutta auringonlaskun valo meren yllä oli upea. Syötiin salaatista, kasvispiiraasta ja persikkapirtelöstä koostunutta illallista jossain söpössä pikku voileipäkahvilassa. Milfontesin leirintäalue oli muuten reissun kivoin, koska avoimen puistikon sijaan se oli täynnä puita ja pensaita, jotka muodostivat rajoja leiriytymistonteille! Omaa rauhaa oli siis enemmän ja vehreys oli muutenkin hyvä juttu.

Nukuttiin siis reissun kaikki yöt leirintäalueilla. Meillä oli sen verran rajattu aika ja kunnianhimoinen tavoite päästä määränpäähän (250 kilometriä kuudessa päivässä), että katsottiin parhaaksi maksaa hiukan hyvästä ja turvallisesta leiripaikasta, suihkusta ja vedestä. Tulevaisuudessa toivottavasti tulee lähdettyä pidemmällekin pyöräreissulle, ja silloin haluan nimenomaan, että reitti on vapaa, aikaa mielin määrin, ja teltan voi pystyttää yöksi minne vaan, missä on sopiva kaistale tasaista maata.

Jonkun vanhan herran koira

Aika hulppea talo - venesuojaksi
 Talot ja kirkot oli Milfontesin seudulla maalattu valkosinisiksi

Seuraavana päivänä poljettiin 42 kilometriä Odeceixeen. Taidettiin lähteä väärään suuntaan ja päädyttiin rannikon sijaan sisämaassa kulkevalle tielle. En muista matkasta juuri mitään paitsi että pydähdyttiin jossain välissä syömään jäätelöä jonkun isomman kylän Lidlin pihaan. Suht helposti ja leppoisasti se matka kuitenkin taisi sujua. Perillä poljettiin suoraan rantaan ja paineltiin biitsille tuulensuojaan kokkaamaan. Tällä kertaa kulinaarinen makuelämys koostui pussipastasta ja vegenakeista.

Rannoilla kävi jatkuvasti kova tuuli, mutta muuten sää oli koko meidän reissun ajan ihan täydellinen. Aurinko paistoi ja oli reilut 20 astetta lämmintä, mutta ei liian kuuma, kun ilmassa oli kuitenkin vielä keväistä raikkautta.

 Täällä me vaan kokkaillaan Alentejon biitsillä!

Seuraava päivä olikin meidän turistipäivä, jona matkattiin vain vajaat 20 kilometriä Aljezuriin. Sitä oltiin jo Algarven puolella! Pystytettiin teltta ja lähdettiin rannalle. Matka ei ollut pitkä, mutta kesti jonkin aikaa, kun se kuoppainen punahiekkainen kinttupolku, jota pitkin yritettiin rannalle polkea, sisälsi pelottavan jyrkkiä alamäkiä.


Ranta oli aika syrjässä itse kylästä, mutta aika paljon väkeä siellä oli silti. Syötiin lounasta rantaravintolassa jossa brittituristit yrittivät puhua espanjan ja portugalin sekoitusta tarjoilijalle. Lähdettiin kävelemään jännästi mutkittelevia, rosoisia rantakallioita pitkin kauemmas, kun Zé halusi yrittää kiivetä jonkun ilmeisesti vulkaanisesta kivestä koostuvan kukkulan päälle. Sinne asti päästäksemme meidän kuitenkin piti ohittaa sen kukkulan edessä olevalla pienellä hiekkakaistaleella hengaileva teinityttökolmikko. Meidän lähestymisen huomattuaan tytöt lähtivät kiireesti pois ja näyttivät jokseenkin anteeksipyyteleviltä siihen nähden, että mehän siinä tultiin häiritsemään heidän rauhaansa. Poukama oli kaunis ja ajattelin tyytyväisenä mennä veteen kastautumaan, olin jo ehtinyt heittää päällimmäiset vaatteetkin pois, kun huomasin vedessä kelluvan jotain ruskeita pökäleitä. Ne tytöt olivatkin käyttäneet paikkaa vessana! Ei siinä sitten muuta kuin täyskäännös ja takaisinpäin, kun se kukkulalle kiipeäminenkin osoittautui turhan haastavaksi. Hyh ja hah!

Rannalla lekottelun, uimisen, pyörien leirintäalueelle takaisin taluttamisen ja suihkun jälkeen jatkettiin turistilinjalla ja mentiin aamupäivällä bongaamaamme värikkään boheeminnäköiseen tienvarsiravintolaan syömään oikein kolmen ruokalajin illalliset. Kyllä muuten maistui ne fajitakset! Takaisin leirintäalueelle pilkkopimeää tietä pitkin pyöräileminen oli aika maagista siinä tähtien ja kuunsirpin valossa, sammakoiden kurnuttaessa ja sirkkojen sirittäessä lämpimässä pimeydessä.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Polkupyörällä Algarveen, osa 1


Pyöräreissu alkoi eräänä tiistaiaamuna pyörien pakkaamisella autoon, Setúbaliin huristelulla ja lauttamatkalla lahden toiselle rannalle, ihan vain jotta meidän ei heti ensimmäiseksi tarvitsisi polkea kaupungin taustalla häämöttävän Arrábida-vuoren ylitse. Tróian paratiisiniemeen rantauduttuamme lähdettiin polkemaan. Mäntyjen välistä loisti välillä turkoosi meri ja valkoiset hiekkarannat, mietin, että tänne haluan vielä palata biitseilemään. Ruostetäpläinen pinkki lainapyöräni reistaili iloisesti ja pudotti ketjut aina, kun yritin vaihtaa millekään raskaammista vaihteista. 'Kakkossarjalla' mentiin siis, ja hurjasta vauhdista oli turha unelmoida muuten kuin alamäissä (mikä oli aika pelottavaa, sillä pyörän eturengas falskasi ja jarrut olivat niin kankeat että jarruttaessa käsiin sattui).

Kattohaikaroita näkyi vähän väliä. Ihan kuin Virossa olisi!

Matkalla ohitettiin yksi maan suurimmista vankiloista, joka oli ilmeisesti perustettu vanhalle maatilalle. Rakennukset olivat kauniin valkoisia, eikä paikka näyttänyt kovinkaan vankilamaisen kolkolta. Vangit oltiin laitettu puutarhatöihin, ja joku musta haalarimies sieltä moikkailikin, kun poljettiin ohi. Ehkäpä tuosta vankilasta päästyään kaikki entiset rikolliset haluavat ruveta maajusseiksi. Muuten alueella vallitsi vähän hämärä ilmapiiri, hiljaista mäntymetsää halkovan tien varressa oli varjoissa istuskelevien romukauppiaiden kojuja.

 Evästauko viinitarhan kupeessa.

Päivän saldoksi tuli 56 kilometriä. Saavuttiin juuri ennen auringonlaskua Santo Andrén laguunin leirintäalueelle, jonne pystytettiin teltta. Vitsi miten ihanaa oli päästä suihkuun ja nautiskella yksi kylmä olut (Zé tietysti söi mieluummin jäätelöä)! Nuudeleista ja vegemakkarasta koostunut illallinenkin maistui taivaalliselta. Kaukana taivaanrannassa paloi, ja savupilvi näytti leviävän leviämistään. Alkoi jo huolettaa, että mikäköhän metsäpalo siellä riehuu ja päästäänkö ollenkaan jatkamaan matkaa, kunnes eräs poika tiesi kertoa, että ei se mikään metsäpalo ole, vaan öljynporaamon kaasuliekki. Aamuyöstä laguunin linnusto piti melkoista mekkalaa, ja ilman makuualustaa nukkuessa paikat puutuivat, joten yöunet olivat hieman katkonaiset.


Harvinaista herkkua: pyörätie näköalareitillä! Huomatkaa myös tasaväkinen matkatavaroiden sijoittelu... Nuukina hankittiin vain yksi tarakka+pyörälaukkusysteemi, eikä herrasmies antanut mun kantaa edes rinkkaa. Sinesissä käytiin shoppailemassa itsellemme lounaan lisäksi makuualustat sekä pyöräilyshortsit, sen verran oltiin viisastuttu edellisen päivän hiertymistä ja levottomasta yöstä. Vähäsen nauratti se pingviinikävely niiden haaroista pehmustettujen, housujen alle piilotettujen shortsien kanssa.

Sinesin linnan edustalla

Jatkettiin polkemista pitkin merenrantaa noudattelevaa, kukkaniittyjen, peltojen ja pienten maatilojen ohi kulkevaa tietä. Lehmät laidunsivat dyynien edustalla ja bongattiin jopa strutseja! Ne eivät tosin olleet oikein kuvaustuulella vaan pakenivat kauemmas sillä aikaa, kun kaivoin kameraa esiin.


Näiden hillittömän upeiden maisemien jälkeen päällystetty tie muuttuikin sitten kuoppaiseksi ja pölyiseksi kärrypoluksi, ja ärräpäät meinasivat lennellä siinä tärinässä. Vielä toisen soratien ja yhteensä yli 50 kilometrin jälkeen perille Milfontesiin päästessä olin kiukkuinen kuin ampiainen. Äkkiä se kiukku kuitenkin onneksi taas muuttui kun lähdettiin tutkimaan paikkoja. Siitä lisää myöhemmin!