Algarvessa maisemat, joissa poljettiin, olivat aika pitkälti tuollaista ylläolevan kaltaista metsäistä ja kukkulaista maaseutua. Välillä oli hurjia alamäkiä, joiden jälkeen taas kituutettiin etanavauhtia ylämäkeen. Suurin osa rinteistä oli peittynyt valkokukkaiseen kasvillisuuteen, jotka näyttivät näteiltä kaukaa, mutta lähempää tarkasteltuna lehtien laidat olivat aika okaisia. Ja muuttuvat kuulemma syksyä ja talvea kohden vain repivämmiksi.
Lehmäkukkula! Tämän kuvan ottamisen jälkeen mutkan takaa pyöräili hollantilainen pariskunta, joka jäi juttelemaan niitä näitä. Olivat kuulemma monen kuukauden pyöräretkellä.
Vihdoin perillä Sagresissa! Kuviteltiin ensin, että nyt ollaan manner-Euroopan lounaisimmassa pisteessä.
Tämän valtavan kompassiasian piti olla meidän matkan virallinen määränpää.Vaan kävikin niin, että meidän pyörät eivät mahtuneetkaan kyytiin, jolla niiden olisi pitänyt matkata takaisin Sesimbraan. Poljettaisiin siis seuraavana päivänä vielä Lagosiin, mistä voitaisiin ottaa bussi kotiin.
Aamulla aikaisin piti vielä käydä siellä oikeassa lounaisimmassa pisteessä, São Vicenten niemen kärjessä. Matkaa Lagosiin oli sieltä 40 kilometriä, ja aika tuskaisesti se saatiin taitettua. Voimat oli multa ihan loppu, kun olin jo henkisesti kerran päässyt perille. Ajettiin suoraa Lagosin bussiasemalle ja pakattiin pyörät aamulla surffiliikkeestä saatuun ja pyöräntarakalla kuljetettuun valtaisaan pahvilaatikkoon, jossa siis oli alunperin majaillut surffilauta. Bussiin tai junaan kun ei Portugalissa anneta pyöriä ottaa muuten kuin pahvilaatikkoon pakattuina. Just ja just ne sinne mahtuivat, eivätkä hetkeäkään liian aikaisin. Paketille pyöriteltiin laiturilla silmiä, mutta päästiin kuin päästiinkin kyytiin. Oltiin yltä päältä ketjurasvassa, hiessä ja pölyssä, ja bussikuski tarjosi kotimatkaan juuri sopivan jännitysmomentin kaahaamalla jyrkissä mutkissa. Ihanaa! Seuraavana aamuna alkoikin sitten työharjoittelu, jossa esittäydyin freesinä ja hyvin levänneenä. Melkein.
Pyöräturisti kuittaa.