tiistai 30. syyskuuta 2014

I am his and he is mine from this day until the end of my days


Tuona toukokuun sunnuntaina käveltiin polttavan Portugalin auringon alla meren sylissä lepäävälle hylätylle linnakkeelle.


Heitettiin vaatteet muurille, kahlattiin hyisessä Atlantin aallokossa rokkoiselle kivelle istumaan. Tyrskyt melkein veivät mennessään, mutta halusin välttämättä päästä perille.


Minun käskettiin kääntyä katsomaan muuria. Siihen oli kalkkikivellä kirjoitettu

WILL YOU MARRY ME?

eikä varmaan oltaisi voitu olla onnellisempia.


Mutta viime perjantaina kenties kuitenkin oltiin. Olen solminut avioliiton sielunkumppanini kanssa. Musta on tullut rouva! Jestas sentään. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut, niin enpä olisi itsekään uskonut, mutta niin se elämä heittelee.


Joskus ajattelin, että naimisiinmeno on hölmöä ja vanhanaikaista, mutta nyt olen sitä mieltä, että ei se sitä rakkautta mihinkään muuta, joten miksi ei. On jokseenkin hassua pelätä, että joku paperi tai muu sopimus voisi muuttaa ihmissuhteen. Eiköhän se aina ole ihmisten oma käytös ja muutos, jotka suhteenkin muuttavat, suuntaan tai toiseen. (Maahanmuuttosäännöksillä saattoi olla tämän toiminnan nopeuden kanssa jotain tekemistä, mutta kyllä tämä muutoinkin tuntuu hyvin oikealta!)


Vihkitilaisuus oli pieni ja yksinkertainen, itse Koroisten pellolta kerätty auringonkukkahääkimppu unohtui kotiin, ja maistraattiosuuden jälkeen käytiin kotona leikkaamassa kakkua ja ravintolassa syömässä seitania. Seuraavana päivänä kutsuttiin ystäviä tupaantuliais-, hää-, ja vielä synttärikemuihinkin, ja taas leikattiin kakkua ja kaalipiirasta. Ensi kesänä kenties juhlitaan sitten kunnolla, (leikataan taas kakkua) ja vaihdetaan sukunimiäkin päittäin, jos vielä huvittaa! Nyt ei viitsinyt alkaa uusimaan kaikkea aina passista plussakorttiin.


One love! Muistakaa rakastaa!

perjantai 12. syyskuuta 2014

Varo sormia kun vedät oven kiinni: Jussarön aavekaupunki


Täällä sitä taas ollaan, Suomen Turussa! Tai onhan täällä jo oltu melkein kaksi viikkoa. Bunkataan ystävien keittiönnurkassa Ikean kierrätetyllä patjalla, joka kauppojen teon jälkeen kannettiin päidemme päällä ja ympärillä keskustan läpi. Elämä mahtuu ihan mukavasti yhteen nurkkaan, mutta vaatekaappia osaa ainakin arvostaa taas, kun ei enää tarvitse suorittaa joka-aamuista pukimien rinkanpohjaltaetsiskelyrituaalia. Matkalaukkuelämää on kuitenkin enää muutama hassu päivä jäljellä, sillä viimeistään ensi tiistaina päästään muuttamaan rivitalokaksioomme. Oon päättänyt, että vielä on ihan tarpeeksi lämmintä syödä aamupalaa pikku takapihalla. Kommuuni maalle -ideaa ei ole haudattu, mutta sitä oikeaa taloa vain etsitään edelleen.


Osallistuin viime viikolla dokumentin kuvauksiin. Tullaan nimittäin urbaaniseikkailijatartoverini Lenskun kanssa olemaan Suomen kauneimpia ja pelottavimpia hylättyjä paikkoja esittelevän dokumenttielokuvan päätähtiä! Jännittää melkoisesti, että miten se oma suoritus nyt oikein meni ja miltä siellä telkkarissa sitten mahtaa näyttää. Kaikkeen sitä suostuukin! Mutta miksi juuri me? Dokkarin ohjaaja, eräs Ylen toimittaja oli sitä mieltä, että meidän ue-blogi Ghost funfair on vain ehdottomasti valtakunnan paras laatuaan. Ihan hassua, järjetön kunnia jostain, mitä tekee ainoastaan siksi, että siitä tykkää. Koko homma mielletään usein päälle kolmekymppisten miesten harrastukseksi, joten on ihan hauska päästä näyttämään, miten kaksi yleensä kukkamekkoihin pukeutunutta autiotaloissa hiippailijaa homman kokee omakseen.

Nämä kuvat välittävät siis tunnelmia kolkon kauniilta Jussarön saarelta, jolla Suomen ainoa aavekaupunki seisoo täynnä luodinreikiä luonnonpuiston kietoessa sitä syvemmälle hiljaiseen syleilyynsä. Saarella oli ensin rautamalmikaivos, ja paikan autioiduttua armeija otti saaren haltuunsa pitäen siellä harjoituksia. Seinät ovat täynnä ammuskelun jälkiä ja "TJ31" -tyylisiä kaiverruksia. Näyttelipä saari tärkeää roolia kylmässä sodassakin. Jussaari on ollut kokonaan avoinna yleisölle vasta vuodesta 2005 lähtien. (Kerron nyt poikkeuksellisesti suoraan paikan nimen, sillä dokumentissakin se tullaan paljastamaan, saareen ei pääse kuin omalla tai taksiveneellä, joten kaiken maailman vandaalit tuskin jaksavat tänne asti spraypurkkeineen vaivautua, eikä hylätyissä rakennuksissa juurikaan ole mitään tuhottavaa tai varastettavaa jäljelläkään.)

Tämä kalastajan näköinen herra toimi niin oppaanamme kuin venekuskinammekin. Hän oli itse työskennellyt kaivoksessa 50-luvulla ja kertoi jännittäviä tarinoita saaren historiasta.

Saarella oli kaksi autoa: Jussarö A1 ja Jussarö A2.


Rakennukset olivat suurin osa täysin tuhottuja, pelkkiä raunioita vain, katot tulleet alas ja lattiat seinien lailla täynnä reikiä. Hiekkaa sisältäneitä juuttisäkkejä ja piikkilankaa lojui joka puolella. Seikkailukohteeksi paikka oli kuitenkin aivan huikea: rakennukset olivat eri aikakausilta, oli niin vanhaa hirsitorppaa, elementtikerrostaloa, tehdasta, bunkkeria, tunnelia kuin modernia näkötorniakin, ja vaikka luonnossa lojui ties mitä metallinkappaleita siellä täällä, kaikkialla oli silti todella nättiä. Itse kaivos oli jäänyt veden alle jo aikapäiviä sitten, joten seikkailtiin lähinnä maanpäällisissä kohteissa, ellei paria bunkkeria lasketa. Paljon jäi näkemättäkin, kun aikaa oli rajallinen määrä. Tutkittavaa olisi riittänyt varmaan vähintään viikoksi! Kotiinviemisiksi kerättiin pussilliset voitatteja. Harmi vaan, että en millään jaksanut tehdä niille heti mitään, ja tateissa asustaneet madot olivat kaikki kuolleet tatteihin ennenkuin keksin niille edes mitään häätökeinoa. Roskiin menivät.

"Toiveellisen rauhan aukio. Ken tästä käy saa kaiken toivon löytää." Ihana pikku kesäkeidas hylätyn tehtaan vierellä.