Lukovo Sugarje

Saatiin viettää pari suloisen kevätauringon lämmittämää päivää Majan ja hyppiväisen koiransa Solan luona pikkuisessa Lukovo Sugarjen kylässä, isoäidiltä perityssä talossa, joka oli rakennettu samaan aikaan kun muutkin ihmiset muuttivat tuulisista vuoristokylistä helpompikulkuisille alueille meren rantaan. Kylä oli niin pieni, ettei siellä ollut edes kauppaa. Kauppa-auto kävi kuulemma kolmena päivänä viikosta. Pestiin pyykkiä sadevedellä, kuljeskeltiin ympäriinsä rantakallioilla, kivimuurien rajaamilla kukkakedoilla ja hylätyillä rakennelmilla, kokattiin kukkakaalipastaa sekä itsekerättyä villiparsaa, juotiin ranskalaisten reissaajien kanssa rosmariinirakijaa ja ihmeteltiin iltataivaalla välkkyvää väriläiskää, jonka Maja uskoi olevan ufo. Meinattiin ensin, että kiivettäisiin kylän reunalta kauas ja korkealle kohoavalle Velebit-vuorelle, mutta kuulemma ilman vaelluskenkiä olisi tullut ongelmia kivikkoisessa maastossa, joten jätettiin vuorenvalloitus lammaspaimenelle ja hänen katraalleen. Sen sijaan käytiin uimassa vielä aika viileässä meressä, joka kimalteli niin vastustamattoman turkoosina. Sinne meni talviturkki! Sen jälkeen oli hyvä tehdä vähän töitä auringossa kuivatellen ja läppärin näyttöä huivin alla tihrustaen. Vastarannalla oli hurjannäköinen saari, jolta italialaiset olivat kuulemma joskus kaataneet kaikki puut, ja lopputuloksena oli tuulen ja sateen syömä, kuun pintaa muistuttava paljas maa. Konkreettinen esimerkki siitä, mitä se eroosio voikaan saada aikaan. Kylä oli kuulemma joskus näyttänyt lähes samalta, tuulensyömältä, ja kaikki sen puut olivat kuulemma istutettuja.