Dubrovnik

Meidän liftausmatka Splitistä 213 kilometrin päähän Dubrovnikiin oli varmaankin koko reissun epäonnisin ja kesti koko sateisen harmaan päivän. Ensin meidät noukki tienvarresta kyytiinsä joku vanha työmiespappa, joka ei puhunut sanaakaan englantia mutta sentään pari sanaa venäjää, mikä ei kylläkään ollut läheskään tarpeeksi kielimuurin ylittämiseen. Se puhui aikansa jotain alkoholista, sitten mainitsi sanan sex, jolloin alkoi vähän epäilyttää, kerrottiin sille että burekit on hyviä, sitten se vaikutti kysyvän että paljonko meillä on mennyt rahaa reissuun, vastattiin reippaasti että no sata euroa! Pappa halusi välttämättä ostaa meille burekit, joten käytiin kaupassa. Ihmeteltiin, kun se halusi ostaa myös kolme litranvetoista kaljapulloa ja kaksi suklaalevyä. Eihän me eväistä kieltäydytty. Sitten pysähdyttiin syömään niitä merenrantaa seurailevan tienvarren pysähdyspaikalle, ja vasta kun oltiin saatu syödyksi ja otettu kohteliaisuushörppy kaljasta, meille selvisi että oltiin ilmeisesti sen kielimuurin takaa tehty vahingossa tarjous että voidaan antaa sille sadasta eurosta ja kahdesta burekista! Korjattiin väärinkäsitys, ällö pappa toivotti hyvät jatkot kädenpuristuksin ja me asetuttiin hämmentyneen vittuuntuneissa tunnelmissa liftausasemiin jatkaaksemme matkaa.

Hetken päästä siihen pysähtyikin blondi miekkonen, jolla oli huvittava nauru, saksalainen aksentti ja joka tiesi Suomesta Matti Nykäsen. Hän oli kuulemma mm. karannut Alcatrazista, heittänyt matkalaukkunsa ja passinsa mereen, pelannut 25 vuotta ammattilaisjalkapalloa ja uinut varmaan saman verran, hänellä oli kuulemma kokonainen privaattihotelli joka oli paljon parempi vankila kuin se Alcatraz ja kaiken kruunasi tietty se kokoajan pelottavammaksi muuttunut mielipuolinen ja jatkuva kimeä nauru. Oltaisiin päästy oikein katsomaankin sitä hänen hotelliaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti kunniasta. Ei jösses. Olin kyllä iloinen kun päästiin ulos siitä autosta. Siinä vaiheessa tappiomieliala alkoi olla voitolla (mistä näitä hulluja oikein tulee?) ja jumituttiin tuntikausiksi johonkin pikkukaupunkiin. Oltiin tultu päivän matkasta vasta kolmasosa, alkoi olla jo myöhäisiltapäivä. Sitten tuli bussi, ihana pelastava enkelibussi joka pysähtyi, ja sinne me kiivettiin kuvitellen, että päästäisiin ilmaiseksi loppumatka. Mitä vielä, kyyti maksoi yli kymmenen euroa per nenä, ja nekin rahat jouduttiin hakemaan puolimatkassa automaatista tuiman bussikuskin tuijotus selkään porautuen. Lämpimässä bussissa oli makoisaa torkkua ja katsella ikkunan takana ohi kiitäviä karuja vuorenrinteitä, joita täplittivät ikivanhat kiviset talonrauniot. Ne olivat upeita, niissä oli joskus ollut elämää, yksinkertaisia vuoristolaisperheitä lampaineen, mutta nyt niiden kivet olivat kylmiä ja pikkuhiljaa hävisivät pensaskasvillisuuden sekaan. Serpentiiniteitä mutkittelevassa bussissa sai olla vaan, hiljaa, kenellekään puhumatta, matka kesti  lähemmäs kolme tuntia ja ajettiin läpi Bosnia ja Hertsegovinalle kuuluvan rantakaistaleen. Oli ollut jo hyvän tovin pimeää, kun oltiin taas Kroatiassa ja perillä sateenkastelemassa Dubrovnikissä. Mietin, että mihinköhän oltaisiin jouduttu, jos ei oltaisi hypätty siihen bussiin.

Suunnistettiin oranssien katuvalojen laikuissa kapeita teitä, kiivettiin ylös, ylös, ja lopulta erään tien päästä löydettiin kuurojen vaihto-opiskelijoiden kommuuni, josta meille oli luvassa yösija. Siellä oli myös pari amerikkalaista sohvasurffaajaa ja kaksi puolalaista tyttöä, jotka olivat liftanneet poikien kyytiin. Oli lauantai-ilta, tehtiin ruokaa, ja meidänkin mukit täytettiin isoista yhteisistä kaljapulloista. Ei tietenkään osattu jenkkiläistä viittomakieltä ennen kuin opittiin muutama viittoma (ainakin hyvää huomenta, hyvää yötä, hyvää päivää, nähdään, kiitos, cool, ja liuta kirosanoja), joten käytiin isäntiemme kanssa keskustelua paperilla. Sieltähän se taas tuli: "You seem so quiet, is everything okay?" Edes kuurot ei näköjään kestä suomalaista hiljaisuutta! Sitäpaitsi olin omasta mielestäni ihan normaalin puhelias. Aamulla nukuttiin myöhään ja lähdettiin rannalle, joka sijaitsi ihanassa vanhassa linnakekaupungissa, jonne pystyi helposti kuvittelemaan purjelaivat ja keskiaikaisen meiningin. Keräiltiin pyöreiden, sileiden valkoisten kivien joukosta hioutuneita lasinpaloja ja kauniinvärisiä kiviä, hypittiin aaltoihin, syötiin mansikoita ja soiteltiin kitaraa. Rannan kivistä sai hyvän rytmisoittimen. Päätettiin mennä ensimmäistä kertaa reissun aikana katusoittamaan, ja sinne suomalaisia ja muita turisteja kuhisevalle, kiiltävälattiaiselle kävelykadulle me asetuttiin myytävine autiotalokortteinemme soittelemaan mm. sellaisia kappaleita kuin Tuku tuku lampaitani, Juokse sinä humma ja hyvää valikoimaa Leevi & The Leavingsin biisejä. Lopetettiin vasta kun ilta alkoi hämärtyä, vatsa kurnia ja ääni lähteä, ja huomattiin tienanneemme lähes 40 euroa sen parin tunnin aikana. Vou. Lähdettiin talsimaan erinäisten mutkien kautta kotiinpäin haaveena löytää leipomo, mutta törmättiin pian siihen ongelmaan, että kaikki kaupat ja ravintolat olivat kiinni, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan. Ehdittiin juuri ja juuri naapurin vihannestukkuun, josta oltiin aamulla ostettu törkeän hintaisia banaaneja ja mansikoita. Jostain syystä ne iltapalavihannekset irtosi kuitenkin paljon halvemmalla.