Jäinen meri ja muita ihmetyksen aiheita

Mitä ihmettä haluaisin vajaassa viikossa näyttää kahdesta kotikaupungistani sielunkumppanille, joka näkee Suomen ensimmäistä kertaa? No Aurajokea seilaavan Förin tietysti. Iltapäiväutuisen maiseman Tähtitorninmäeltä. Joenvarren sorsat ja purjelaivat ja opiskelijahintaisen kasvisravintolan vanhassa rahtilaivassa. Harmaat maaliskuun alun päivät jolloin voi polkea kakspäällä sinisellä mummopyörällä Luolavuoren metsikköön tuijottelemaan kivenjärkäleitä, joille ei kuitenkaan uskalla ilman patjaa kiivetä. Kauppatorin ja karjalanpiirakat ja kaurapuuron. Voimalanpiipun, jossa öisin hehkuu Fibonaccin lukujono.

Kallon majakkarannan, Yyterin dyynit ja jäisen meren, kasvoja polttavan kylmän tuulen. Ruovikoiden ympäröimän lintutornin Kokemäenjoen suistossa, jäällä istuvan merikotkan. Tärkeät ihmiset ja maalaismaisemat auton ikkunasta.

Uuden urheilulajin opettelemisen luistinradan ollessa viimeistä päivää auki. Tampereella Pyynikin näkötornista avautuvan sumuisen järvimaiseman ja sen kahvilan munkit. Lappiin ei ehditty eikä edes Turun linnaan. Mutta ne loput ehtii hyvin joskus toiste, syksyllä tai myöhemmin!

Ja sitten seuraa tajunnanvirtaisia mietintöjäni suomalaisuudesta, joten naama vakavaksi. Oon vähän pohdiskellut omaa suhdettani kotimaahan sen jälkeen, kun eilen pelästyin aprillipilaa kuvitellen hetken, että Ukrainan lisäksi Venäjä olisi marssittanut sotilaitaan Suomenkin rajalle. Oon pitkään ollut kärjistetysti sitä mieltä, että hiiteen koko lapsellinen sotaleikkiarmeija ja kaiken maailman isämmaanpuollustajat. Ei mulla ole mitään niin vahvaa sidettä tähän valtioon tai sen kansaan, ettenkö sodan syttyessä voisi lähteä muille maille turvaan, sama se lopulta on missä maassa sitä asuu. Mutta jotenkin kaikki ne pienet, unohdetut kulttuurin palaset ja suomalaisuuden muistot, joita kerta toisensa jälkeen hankkiudun pölyisiin autiotaloihin pällistelemään, ovat tehneet muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen. Oon joskus jopa herkistynyt kyyneliin niiden äärellä. Ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat saaneet tämän tytön olemaan hyvällä tavalla ylpeä kansastaan ja juuristaan, oonhan suorassa polvessa Jaakko Ilkan lapsenlapsenlapsen-jne.-lapsi (sen nuijasodan kapinallisen). Oon ymmärtänyt, että Suomi on muutakin kuin joku valtiorakenne ja se edustaa itselleni paljon sellaista, mitä ei mistään muualta löydä, ja mikä voisi muiden kuin suomalaisten hallussa aivan liian helposti kadota. Tämän lisäksi on tietysti myönnettävä, että onhan tämä yksi maailman parhaimpia paikkoja ihmisen elää, kaikkine epätäydellisyyksineenkin. Me saadaan pitää pitkälti itsestäänselvyyksinä sellaisia asioita kuin sananvapaus, sukupuolten tasa-arvo, suhteellisen luotettava poliisi ja puhdas luonto, asioita, joista muualla maailmassa taistellaan. Niinpä sen aprillihetken verran, kun kuvittelin jonkin sortin poliittisen kriisin olevan lähellä, tajusin, että en mä täältä mihinkään livohkaan lähtisi. Aseella en osaa ampua enkä muutenkaan halua vahingoittaa ketään, mutta tekisin silti voitavani sen eteen, että tämä kansa saisi vastakin pitää maansa. Enkä nyt tarkoita mitään Suomi suomalaisille -idiotismia, olenhan itsekin syvästi rakastunut melko varmasti tulevaan maahanmuuttajaan. Tällaistapa siis tänään. Mielipiteitä saa jakaa!