I am his and he is mine from this day until the end of my days

Tuona toukokuun sunnuntaina käveltiin polttavan Portugalin auringon alla meren sylissä lepäävälle hylätylle linnakkeelle.

Heitettiin vaatteet muurille, kahlattiin hyisessä Atlantin aallokossa rokkoiselle kivelle istumaan. Tyrskyt melkein veivät mennessään, mutta halusin välttämättä päästä perille.

Minun käskettiin kääntyä katsomaan muuria. Siihen oli kalkkikivellä kirjoitettu

WILL YOU MARRY ME?

eikä varmaan oltaisi voitu olla onnellisempia.

Mutta viime perjantaina kenties kuitenkin oltiin. Olen solminut avioliiton sielunkumppanini kanssa. Musta on tullut rouva! Jestas sentään. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut, niin enpä olisi itsekään uskonut, mutta niin se elämä heittelee.

Joskus ajattelin, että naimisiinmeno on hölmöä ja vanhanaikaista, mutta nyt olen sitä mieltä, että ei se sitä rakkautta mihinkään muuta, joten miksi ei. On jokseenkin hassua pelätä, että joku paperi tai muu sopimus voisi muuttaa ihmissuhteen. Eiköhän se aina ole ihmisten oma käytös ja muutos, jotka suhteenkin muuttavat, suuntaan tai toiseen. (Maahanmuuttosäännöksillä saattoi olla tämän toiminnan nopeuden kanssa jotain tekemistä, mutta kyllä tämä muutoinkin tuntuu hyvin oikealta!)

Vihkitilaisuus oli pieni ja yksinkertainen, itse Koroisten pellolta kerätty auringonkukkahääkimppu unohtui kotiin, ja maistraattiosuuden jälkeen käytiin kotona leikkaamassa kakkua ja ravintolassa syömässä seitania. Seuraavana päivänä kutsuttiin ystäviä tupaantuliais-, hää-, ja vielä synttärikemuihinkin, ja taas leikattiin kakkua ja kaalipiirasta. Ensi kesänä kenties juhlitaan sitten kunnolla, (leikataan taas kakkua) ja vaihdetaan sukunimiäkin päittäin, jos vielä huvittaa! Nyt ei viitsinyt alkaa uusimaan kaikkea aina passista plussakorttiin.

One love! Muistakaa rakastaa!