Bragança, osa 1

Ihanan ränsistynyt Bragança, joka oli kuin ylisuuri kylä ennemmin kuin pieni kaupunki puutarhaplänttejään viljelevine vanhuksineen, kissoineen ja polkujen varsilla kukkivine unikkoineen.

Tänään täytän kokonaista 24 vuotta, sitä juhlistetaan grillaamalla ja hulluttelemalla puutarhassa. Sää on vähän viileä (helteet taisi karata Suomeen), mutta ei se haittaa!

Ps. Jos joku tietää turkulaisessa kommuunissa tai muussa asumuksessa olevan tilaa kahdelle elo-syyskuun vaihteesta alken, huudelkaa jooko!

Viikko keskellä Montesinhon luonnonpuistoa

Kesäterkkuja Portugalista! Täällä on riittänyt vipinää niin loputtomasti, ettei ole ehtinyt istahtamaan blogin ääreen ollenkaan, ja tietokonetta tulee arkipäivisin töissä räplättyä aivan tarpeeksi.

Olen nyt painanut jo kaksi viikkoa duunia työharjoittelussa maanantaista perjantaihin, kymmenestä kuuteen, joten viikolla ei ole hirveästi jäänyt aikaa saati energiaa ylimääräiselle tekemiselle. Aamulla ja illalla pyöräilen vajaan neljän kilometrin matkan töihin Lissabonin sydämeen, ja joka kerta se tuntuu ruuhkaisessa ja pakokaasuisessa liikennekaaoksessa melkoiselta eloonjäämiskamppailulta, vieläpä kun tasaista maata ei reitilleni osu ollenkaan, vaan aina on joko painettava ylämäkeen tai lasketeltava alamäkeen. Matkaan saakin uppoamaan sellaiset 20-25 minuuttia. Jos noudattaisi liikennesääntöjä, ei menisi päin punaista eikä ajaisi jalkakäytävillä, niin siihen menisi varmaan tupla-aika, eikä luultavasti selviäisi hengissä, haha!

Koti- ja työkulmia lukuunottamatta Lissaboniin tutustuminen onkin jäänyt toistaiseksi vähemmälle, kun viikonloppuisin ollaan tultu tänne Sesimbraan maaseudun rauhaan. Suurkaupungiksi Lissabon on silti aivan valloittava, kaunis ja yllättävän vehreä puistoineen, katuja reunustavine puineen, kukkineen ja palmuineen. Kivettyjä kujia, ihanasti ränsistyneitä tai hajoamispisteessä olevia kauniita vanhoja taloja, katutaidetta, pikku kahviloita ja baareja on vaikka millä mitalla, sää on lämmin tai jopa kuuma, mansikat on halpoja, aurinko hellii säteillään ja rakentelen pikku puutarhaa takapihalle, jonka läheisyydessä asustelee vihreä papukaija! Syödään aamiaista aina terassilla ja tuo mistä lie karannut otus raakkuu usein naapuritalon katolla.

Tässä on kuitenkin kuvia pohjoisesta. Saavuin Portugaliin pääsiäislauantaina, ja sunnuntaina pakattiin kamppeet pakuun ja ajettiin viikoksi maan koilliskolkkaan, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Dinen pikkuruiseen vuoristokylään keskelle tajuttoman kaunista ja aavaa Parque Natural de Montesinhoa. Tilan ja avaruuden tuntu oli täällä todella vahva; joka kukkulan laelta avautui uusi, laaja näkymä maastopalon jälkien ja pilvivarjojen täplittämille karuille rinteille. Horisontissa Espanjan puolella näkyi vuorten rinteillä jopa lunta. Ehkä viime syksynä riehunut maastopalo osoittautui kuitenkin meidän onneksemme - vaikeakulkuiset pusikot olivat palaneet maan tasalle ja ympäriinsä vaeltelu oli helppoa. Vaatteet tulivat täyteen mustia nokiviiruja.

Tarkoitus oli boulderoida paljon, mutta omalta osaltani se jäi loppujen lopuksi muutamaan surkean pelokkaaseen yritykseen. Lohkareita täällä olisi todellakin riittänyt. Vuoriston kevät ei ollut vielä kovin pitkällä, kukat kyllä kukkivat mutta puissa ei ollut vielä lehtiä, sää oli viileä ja tuuli kylmä. Mulla ei tietenkään ollut edes pitkiä housuja mukana, koska tietysti oletin että Portugalissa olisi keväällä lämmin, mutta mitä vielä, palelin koko pohjoisessa vietetyn viikon muutamia takan edessä vietettyjä hetkiä lukuunottamatta. Tämä sitten kostautui vilustumisen muodossa. Viikolla myös satoi monena päivänä, mikä esti poikien kiipeilysuunnitelmat. Säästä ja kylmästä huolimatta nautin todella paljon olostani ja karun vuoristoluonnon kauneudesta ja rauhasta - syrjäinen kolkka onkin koko maan harvoiten asuttu. Pyöreiksi hioutuneiden siirtolohkareiden täyttämät rinteet toivat mieleen Intian Hampin, missä on hieman samanlaiset maisemat. Käytiin useaan otteeseen myös Espanjan puolella. Sen huomasi lähinnä tien päällysteen ja kylien tiilikattojen värin vaihtumisesta. Näin suomalaisesta näkökulmasta (harvaanasuttu alue tarkoittaa tosiaankin jotain keskellä metsää sijaitsevaa) katsottuna pieniä kyliä oli ripoteltu vähän joka puolelle, eikä lähimpään kylään koskaan ollut montakaan kilometriä, vaikka välillä tuntuikin, että on yksin keskellä hiljaista avaran loputonta maailmaa. Voi sitä onnea.

Postailen erikseen itse kylästä ja retkistä Bragançan kaupunkiin sekä Espanjaan Sanabria-vuorille. Kuulumisiin! Kyllä se kesä kohta koittaa sinne Suomeenkin!

Perjantaina matkaan ohoi!

Tämä agamaveitikka on Pertsa-Viljami. Perheeni parta-agama Reiska lähti jokin aika sitten paremmille torakanmetsästysmaille. Paljon oli surua, mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin - meille muutti uusi liskovauva. Hän on vasta neljä ja puoli kuukautta vanha, mutta jo melkein samankokoinen kuin edeltäjänsä! Sirkat ja salaatti uppoaa tähän pikku suursyömäriin siihen tahtiin, että kasvatuspaikan agamista päätellen tästä silmissä kasvavasta pojasta tullee sellainen pienen kissan kokoinen mötikkä. Reiska-parka ei tainnut yhtä hyvistä oloista olla kotoisin, kun se jäi aika pienikokoiseksi.

Mahdottoman suloinen tyyppi on kovin eloisa sekä utelias ja rakastaa kiipeillä terransa seinillä. Lisäksi se tuntuu osoittavan mieltään, jos se jätetään hetkeksi yksin. En kyllä ole ollenkaan varma, onko liskot niin älykkäitä, mutta mistäpä sen tietää. Näissä muutaman viikon vanhoissa kuvissa liskovauva ei ole niin kauniin värinen selästään, sillä se oli juuri luomassa liian pieneksi käyvää nahkaansa. Seuraavassa tuoreemmassa kuvassa oranssinpunaiset suomut pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Mitäs muuta tänne kuuluu? Lähden viiden päivän päästä, perjantaina, Portugaliin! Takaisin Suomen kamaralle laskeudun vasta loppukesästä. Ennen sitä pitäisi suoriutua parista tentistä ja yhdestä ryhmäesityksestä. Kursseina filosofiaa ja logistiikkaa: taas saa todeta tämän tutkinnon ihanan monialaiseksi.

Portugalissa mulla on ennen kolmikuukautisen työharjoitteluni alkua pari viikkoa lomaa, jolloin on suunnitelmissa tehdä peräti kaksi reissua (sen jälkeen kun ei ole aikaa kuin viikonlopun mittaisiin pyrähdyksiin). Ensin porukkapakulla maan pohjoisosassa sijaitsevaan pikkukylään keskelle ei-mitään patikoimaan, bongailemaan faunaa ja flooraa sekä rasittamaan lihaksia ja aivonystyröitä boulderprobleemeilla. Sieltä palattua olisi tarkoitus lähteä polkupyörillä aivan toiseen suuntaan, nimittäin etelän Algarven valkoisille biitseille telttailemaan ja rentoilemaan.

Näiden suunnitelmien kutkuttavuuden takia en ole kovin hyvin onnistunut elämään hetkessä viime aikoina, vaan (myönnetään) laskenut tunteja siihen, että kävelen rinkka selässä ovesta ulos, ja miettinyt tuhanteen kertaan, mitä pakkaan mukaan! Nyt on kuitenkin irtaimisto roudattu porukoiden nurkkiin kesäsäilöön ja ennen sitä jokainen tavara käyty läpi. Sen myötä sain riisuttua jonkun henkisen taakankin yltäni - nyt olo on vapaampi kuin aikoihin. Mulla on kotona enää ne tavarat, jotka otan mukaani (paria sinne kesäsäilöön jäävää huonekalua lukuunottamatta), samaan asuntoon en tule palaamaan enkä tiedä missä tulemme syksyllä asumaan. Tavaraa näytti olevan ihan liikaa (muutto tehtiin kolmella henkilöautokuormalla) mutta nyt muutamassa siistissä pinossa se ei enää näytäkään niin valtaisalta määrältä. Omistan kyllä tosi paljon sellaista "turhaa" koriste-esineistöä ja muuta tavaraa, jonka funktiona on kodin kodikkaaksi tekeminen, matkamuistona tai muuna vastaavana esteettisenä elementtinä toimiminen, mutta vaikka siitä vähän vaivaa onkin, mä en vaan viihdy kolkkojen valkoisten seinien ympäröimänä. Muuta on aika maltillisesti - jotain mukeja ja ruokalautasia lukuunottamatta, mutta niitä menee kuitenkin käytössä säännöllisin väliajoin rikki. Vaatteet oli mulle ennen melkoinen ongelmakohta, mutta kirppispöydän ylijäämätkin yhteen hyväntekeväisyyskirpputori-tapahtumaan lahjoitettuani on niitäkin nyt suhtkoht sopivasti.

Saa nähdä ennätänkö postailemaan enää mitään ennen lähtöä. Mä oon niin valmis. Adeus, até logo!

Jäinen meri ja muita ihmetyksen aiheita

Mitä ihmettä haluaisin vajaassa viikossa näyttää kahdesta kotikaupungistani sielunkumppanille, joka näkee Suomen ensimmäistä kertaa? No Aurajokea seilaavan Förin tietysti. Iltapäiväutuisen maiseman Tähtitorninmäeltä. Joenvarren sorsat ja purjelaivat ja opiskelijahintaisen kasvisravintolan vanhassa rahtilaivassa. Harmaat maaliskuun alun päivät jolloin voi polkea kakspäällä sinisellä mummopyörällä Luolavuoren metsikköön tuijottelemaan kivenjärkäleitä, joille ei kuitenkaan uskalla ilman patjaa kiivetä. Kauppatorin ja karjalanpiirakat ja kaurapuuron. Voimalanpiipun, jossa öisin hehkuu Fibonaccin lukujono.

Kallon majakkarannan, Yyterin dyynit ja jäisen meren, kasvoja polttavan kylmän tuulen. Ruovikoiden ympäröimän lintutornin Kokemäenjoen suistossa, jäällä istuvan merikotkan. Tärkeät ihmiset ja maalaismaisemat auton ikkunasta.

Uuden urheilulajin opettelemisen luistinradan ollessa viimeistä päivää auki. Tampereella Pyynikin näkötornista avautuvan sumuisen järvimaiseman ja sen kahvilan munkit. Lappiin ei ehditty eikä edes Turun linnaan. Mutta ne loput ehtii hyvin joskus toiste, syksyllä tai myöhemmin!

Ja sitten seuraa tajunnanvirtaisia mietintöjäni suomalaisuudesta, joten naama vakavaksi. Oon vähän pohdiskellut omaa suhdettani kotimaahan sen jälkeen, kun eilen pelästyin aprillipilaa kuvitellen hetken, että Ukrainan lisäksi Venäjä olisi marssittanut sotilaitaan Suomenkin rajalle. Oon pitkään ollut kärjistetysti sitä mieltä, että hiiteen koko lapsellinen sotaleikkiarmeija ja kaiken maailman isämmaanpuollustajat. Ei mulla ole mitään niin vahvaa sidettä tähän valtioon tai sen kansaan, ettenkö sodan syttyessä voisi lähteä muille maille turvaan, sama se lopulta on missä maassa sitä asuu. Mutta jotenkin kaikki ne pienet, unohdetut kulttuurin palaset ja suomalaisuuden muistot, joita kerta toisensa jälkeen hankkiudun pölyisiin autiotaloihin pällistelemään, ovat tehneet muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen. Oon joskus jopa herkistynyt kyyneliin niiden äärellä. Ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat saaneet tämän tytön olemaan hyvällä tavalla ylpeä kansastaan ja juuristaan, oonhan suorassa polvessa Jaakko Ilkan lapsenlapsenlapsen-jne.-lapsi (sen nuijasodan kapinallisen). Oon ymmärtänyt, että Suomi on muutakin kuin joku valtiorakenne ja se edustaa itselleni paljon sellaista, mitä ei mistään muualta löydä, ja mikä voisi muiden kuin suomalaisten hallussa aivan liian helposti kadota. Tämän lisäksi on tietysti myönnettävä, että onhan tämä yksi maailman parhaimpia paikkoja ihmisen elää, kaikkine epätäydellisyyksineenkin. Me saadaan pitää pitkälti itsestäänselvyyksinä sellaisia asioita kuin sananvapaus, sukupuolten tasa-arvo, suhteellisen luotettava poliisi ja puhdas luonto, asioita, joista muualla maailmassa taistellaan. Niinpä sen aprillihetken verran, kun kuvittelin jonkin sortin poliittisen kriisin olevan lähellä, tajusin, että en mä täältä mihinkään livohkaan lähtisi. Aseella en osaa ampua enkä muutenkaan halua vahingoittaa ketään, mutta tekisin silti voitavani sen eteen, että tämä kansa saisi vastakin pitää maansa. Enkä nyt tarkoita mitään Suomi suomalaisille -idiotismia, olenhan itsekin syvästi rakastunut melko varmasti tulevaan maahanmuuttajaan. Tällaistapa siis tänään. Mielipiteitä saa jakaa!