Lempivuodenaikani katkesi kesken juuri ennen loppuaan ja peittyi kirkkaaseen, valkoiseen lumeen, jonka päälle puista vielä leijaili keltaisia lehtiä. Hautausmaalla seisoin lumihangessa ylioppilasjuhlamekossani ja katselin ylitse lentävää joutsenauraa mieluummin kuin kukkia maahan laskevia ihmisiä. Luulen, että joutsenet olivat tulleet sen vanhan naisen kunniaksi, jonka sinivalkoraidallista hametta käytän nykyään minä. Sitten siirrettiin kellot todellisuuteen, hanget sulivat pois ja jäljelle jäi raskas, kolea pimeä. Toivoisin lisää lunta peittämään nyt jo kaduille mädäntyneet lehdet ja tuomaan valoa alkavaan marraskuuhun. Olen melkein huolestuttavan tottunut yksin kotona olemiseen, enää ei pelota sytyttää pesällistä puita tuleen, vaan nokitahrat kämmenselässä ja uunin kuumat kaakelit hymyilyttävät.
kauniisti kirjoitettu teksti :) mut mua jäi kiinnostamaan sinivalkoraidallinen hame, tahdon siitä kuvan!
VastaaPoistaoi kiitti! Hahaa, kai mun täytyy sit se mummohame kuvata :D
PoistaIhanan näköistä, ihania lauseita. Osanotot minulta (sekä syksyn että tuon ihmisen lähtöön).
VastaaPoistaMäkin toivon syksyn jäävän vielä hetkeksi tänne etelään, se on myös minun lempiaikaa. Kuulas auringonvalo kirpeissä punertavissa syysaamuissa, mm, onko mitään hienompaa.
Sinä sen sanoit, syksy <3 mutta ei talvessakaan mitään vikaa ole, jos vain on tarpeeksi lunta.
PoistaKiitos kehuista ja osanotoista, vaikka ihminen ei ollutkaan minulle läheinen.