Tallinn, osa 3

Sunnuntaiaamuun heräsin hieman kankeilla fiiliksillä lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. Vuotava ilmapatja tömäytti selän lattialle kun Lensku nousi patjan toiselta puolelta ylös. Lähdettiin taas kohti Koplia, tällä kertaa niemennokkaan, päätepysäkille asti. Vanhat, jyhkeät kiviset talot sekoittuivat neuvostotyylisiin valkotiilitaloihin ja puoliksi tai muuria lukuunottamatta kokonaan palaneisiin vihreän ja keltaisen sävyilla maalattuihin puutaloihin, joista muutamia asuttivat kodittomat. Toisissa taloissa yksikään huoneisto taas ei ollut autioitunut ja pihoja koristivat lumiukot. Meren läheisyys tuntui ilmassa. Joku oli kirjoittanut yksinäiseksi jääneeseen muuriin kehotuksen: naura. Vanhat miehet pitivät kokousta soppajonon edessä, eriväriset kissat lumihangessa, postinjakaja poltti tupakkaa graffitein koristellun tiilitalon edustalla. Me menimme jälleen lämmittelemään venäläiseen ja halpaan Sirbin kahvilaan, jonka julkisivun ikkunat olivat vinot. Kofeiini tuli tarpeeseen, väsymys alkoi jo painaa. Baltijaaman torilla mummot myivät kotitekoisia hilloja, hunajaa ja lähes kaikkea muutakin. Minä ostin venäläistä mateeta, 1,40 maksaneen paketillisen Yogi-teetä, savujuustoa ja kaalipiiraan edellisenä päivänä ostamieni kohukeiden eli rahkapatukoiden ja säilöttyjen kokonaisten valkosipulien seuraksi. Lasnamäellä ehdimme vielä juoda teet ja syödä voileivät, ennen kuin oli aika sanoa hieman haikeat hyvästit ihanalle Marielle ja lähteä kohti satamaa. Laivalla baarityöntekijä yritti kaikin voimin saada meidät rinkkoinemme pois jaloista ja totesi, että "saadaan niinsanotusti ahtojäät pois väyliltä!" Ei minua olekaan ennen ahtojääksi haukuttu, hah.

Tallinna oli ihana, samaan aikaan niin tuttu mutta muuttunut. Minun Tallinnani ei ole ollenkaan niin moderni, siisti ja teknologinen kuin nykyään. Minun Tallinnani elää aikaa kymmenen vuotta sitten, siellä bussilippu on vielä pieni, paperinen ja maksaa viisi kruunua. Se rei'itetään kulkuneuvoon noustessa vihreässä laitteessa. Raitiovaunut kolisevat enemmän kuin nykyisin, niiden kyljissä on lommoja ja sisällä metalliset, nahkapäällysteiset penkit. Niissä haisee pistävä virtsa, sama haju lähtee penkeillä istuvista mummoista. Julkisissa mahtuu harvoin istumaan. Minun Tallinnassani kaduissa on enemmän kuoppia, lähiöiden taloissa rapistuneemmat julkisivut, bussit ovat vanhempia, Lasnamägi levittäytyy silmänkantamattomiin betonisina, harmaina kerrostalonjärkäleinä, hoitamattomien nurmikoiden reunustamilla kaduilla täytyy varoa isoja poikia jotka voivat varastaa juuri ostetut jäätelöt tai yrittää viedä rahat, rappukäytävissä on likaiset seinät, niissä haisee home ja viemäri. Hanasta tuleva vesikin haisee, se maistuu metalliselle ja pahalle. Kotona puutarhakaupunginosassa se ei maistu millekään, mutta siellä asuvatkin hyväosaiset isoissa taloissa ja vesi tulee muualta. Meillä on työsuhdeasuntona talo, jossa on kolme kerrosta ja pieni liikuntasali, kymmenen jälkeen ei saa mennä ulos koska samalla tontilla asuvien naapureiden kaukaasianpaimenkoira on vapaana ja puree kaikkia paitsi naapurin isäntää. Se on kerran tullut ulko-oven lasi-ikkunasta läpi ja minä pelkään sitä. Minun Tallinnassani Nõmmen kaduilla liikkuu kulkukoiralauma, yhden turkki roikkuu puoliksi irronneina takkukasoina, matkalla neuvostotalon kellarissa olevaan piskuiseen lähipostiin näen ne rypemässä kevättalvisessa vesilätäkössä ja äiti meinaa työntää vauvanvaunut viemäriin, sillä sen kansi on auki. Kolmatta luokkaa käyvän pikkuveljeni kanssa koulusta tullessa isot venäläispojat seuraavat ja huutavat antamaan rahaa. Sen jälkeen emme mene enää bussilla. Koulu on vanhassakaupungissa ja välitunnit vietämme läheisessä puistossa keskiaikaisen Paksun Margareetan tornin valvoessa taustalla. Raaputamme Estonia-muistomerkkiin nimikirjaimia ja opettaja suuttuu. Puistosta löytyy kastanjoita, huumeneuloja ja kissan luuranko. Uimahallissa altaan reunoissa on tahmeaa likaa, niissä kasvaa hometta, suihkut ovat ruosteessa. Sama paikka on nykyään moderni spa, jossa on suuret ikkunat ja hoitoja turisteille. Minun Tallinnassani ystäväni perhe asuu väliaikaisesti toisen perheen kotona lähiökerrostalossa, asunnossa jossa on kaksi huonetta. Eteisessä on kosteusvaurio, homeiset matot on kasattu seinän viereen. Minä saan nukkua kerrossängyn yläpedillä, ystäväni nukkuu veljensä kanssa allani olevassa vuoteessa, vanhemmat lattialle levitetyllä patjalla. Kuviollinen viltti on paksu, vanha ja tuoksuukin sille. Me menemme raitiovaunulla kirpputorille, kioskissa myydään uusia hopeanvärisiä rihkamakorvakoruja. Keskustassa jalattomat kerjäläiset istuvat omilla paikoillaan likaisen pahvinpalan päällä, ne pelottavat minua ja kävelen joka päivä nopeasti niiden ohi. Koulun parvekkeellakin on likainen pahvi, jonka päällä joku on nukkunut. Minun Tallinnassani joka kymmenes auto on ruosteinen, rämisevä Lada, uudempien autojen varashälyttimet ovat yliherkkiä, niiden ulvonta kaikuu lähes joka hetki jossain kaukana. Nyt en nähnyt yhtäkään Ladaa, en kuullut yhtäkään varashälytintä. Lähiöiden reunoilla levittäytyvät joutomaat, joille ei ikinä ehditty rakentaa lisää betonitaloja, sentään olivat pysyneet. Aivan kaikkea ei ole ehditty laittaa kuntoon ja kiillottaa, ja minä pidän siitä.