Pulaan joutuminen ja yö Katarinassa

Kuudentena matkapäivänä poistuttiin Schengen-alueelta ja ylitettiin Kroatian raja. Vasta silloin alkoi tuntua siltä että ollaan jossain aika etelässä, kun auton ikkunan takana vilisivät viinipellot ja oliivipuulehdot, joita reunustivat valkoisista kivistä kasatut kiemurtelevat aidat. Sitten oltiinkin pahassa Pulassa eli samannimisessä kaupungissa, hankittiin ruokatarvikkeita ja suunnistettiin paikkaan, jota meidän kuski (itsekin joku hippityttö) oli suositellut mukavaksi hengailu- ja telttailupaikaksi, nimittäin Jugoslavian armeijan sodan jälkeen hylkäämään sotilastukikohtaan, Katarinan parakeille turkoosin Adrianmeren rannalle. Vihdoinkin nähtiin se meri jonka luo oltiin monta päivää matkattu! Parakitkin loksauttivat suun auki, kun olin lähinnä kuvitellut jotain pieniä betonimöykkyjä suurien ja hulppeiden rakennusten sijaan. Pystytettiin teltta rennoissa tunnelmissa suojaiseen paikkaan, pestiin pyykkiä kirkkaassa ja aika lämpimässä merivedessä sekä jouduttiin jättimäisen ja sammaloituneen zombieravun hyökkäyksen kohteeksi (tiedä mistä se irvokas ilmestys tuli, mutta Lenskun hameeseen se joka tapauksessa oli yhtäkkiä takertunut!). Lähdettiin tutkimaan ympäristöä. Viisitoista vuotta tyhjillään seisoneista parakeista oli jo aikaa sitten varastettu kaikki mikä vain irti lähtee ja josta voi pari kunaa saada, mutta seinäkirjoituksia oli sitten sitäkin enemmän. Lemppariksi nousi tietysti suosikkikirosana "kurva", mitenkäs muutenkaan. Ihailtiin auringonlaskua laiturilla kalastajien vielä odotellessa saalista ja painuttiin väsäämään nuotiota sisältä kerättyjen lattialankkujen palasista.

Juuri kun oltiin saatu notski iloisesti roihuamaan, pimenevästä parakista käveli kaksi tyyppiä koiransa kanssa. Ne esittäytyivät ranskalaisiksi sotaveteraaneiksi, jotka olivat asuneet Kroatiassa siitä lähtien. Ja jestas sitä huolehtimisen ja pelottelun määrää! Meni kyllä pasmat ihan totaalisen sekaisin, kun nää ranskalaiset kertoivat, että Katarinassa hiiviskelee kaikenmaailman narkkareita ja moottoripyöräkerholaisia, ja että jos aikoisimme leiriytyä kauankin, niin "they will smell the fire, they will see the light, and they will find you!" Ja että olisi ihan ok jos olisimme poikia, mutta kun olemme tyttöjä. Meidät varustettiin vielä varmuuden vuoksi paikallisen poliisin ja palokunnan numeroilla. Jälkeenpäin ajatellenhan tuo kuulosti lähinnä siltä että nää tyypit oli lievästi jumahtaneet sinne sota-aikaan kun viholliselta oli pysyttävä piilossa, mutta siinä vaiheessa ei kyllä naurattanut ollenkaan. Olishan sen telttapaikan silti ehkä vähän järkevämminkin voinut valita. Tehtiin kumminkin ruokaa (hyvä kun sain jonkun minimaalisen annoksen pussiperunamuusia kurkusta alas) ja käytiin yöpuulle. Tai siis Lensku kävi, mä en nukkunu koko yönä melkein silmäystäkään vaan kuuntelin kauhusta jäykkänä ja sydämentykytyksissäni että tuleeko joku, kuuluuko askelia, ja kävin vainoharhaisuuksissani moneen kertaan ulkonakin tsekkaamassa ettei mitään näy. Oli kyllä kamala yö, mutta vasta kuuden aikaan aamulla sinne joku harmiton nuorisolauma sitten rantautui pitämään jatkoja ja metelöimään niin ettei siinä enää olisi voinutkaan nukkua.