Tie Belgradiin

Vapun jälkimainingeissa ihanien pannukakku-jäähyväislahjojen ryydittämä matkaanlähtö taisi venahtaa iltapäivän puolelle, ja mulla oli jo etukäteen sellainen fiilis, että tuskin päästään Belgradiin asti saman päivän aikana. No ei päästykään, ensin valittiin vahingossa reiteistäkin se hitaampi vuoristossa mutkitteleva, sitten ajeltiin pitkin Sarajevoa toimittamassa asioita ja käytiin muusikko-liftikuskin kotona juomassa jääteetä ja syömässä keksejä hänen isoäitinsä istuskellessa kuistilla nojatuolissa, ja kun vihdoin oltaisiin päästy liikkeelle, jumiuduttiin liikenneruuhkaan, jonka seurauksena oli tainnut kulua viisi tuntia johonkin noin sadan kilometrin matkaan. Illansuussa hypättiin rekan kyydistä jonkun pikkutien varteen keskelle jotakin hiljaista maaseudun kylää. Pimeä olisi laskeutunut pian, joten päätettiin kysyä tien toisella puolella, kukkulan päällä vuohikatrastaan vahtivalta ystävällisennäköiseltä ukkelilta ja hänen pojaltaan, että mihin voitaisiin laittaa meidän teltta. He eivät puhuneet englantia ja me emme tietenkään puhuneet bosniaa, eikä se elekielikään ihan tuntunut perille menevän. Ukko kutsui vaimonsa paikalle ja hän viittoi meidät tulemaan kotiinsa nukkumaan. Mitä ihania ihmisiä! Siinä sitten googlekääntäjän avustuksella keskusteltiin, oltiin kuulemma taivaasta tipahtaneita enkeleitä. Saatiin myös kahvia ja ruokaa, joka koostui paistetuista kananmunista ja leivästä. Perheen poika yritti jopa kosia Lenskua moneen otteeseen, ja sitä jatkui siihen asti kun iltakävelyn aka meidän naapureille esittelykierroksen jälkeen keksin sanoa että Lenskulla on vihainen lihaskimppu poikaystävä kotona. Temppu toimi, "killer boyfriend" taisi olla tarpeeksi pelottava, mutta sitä seurasi tietty kännykkäkamerakuvien kavalkadi tämän Semirin bodaussessioista ja koko perhe säesti että kyllä se meidänkin poika rautaa nostaa! Koko jutun tarkoitus oli varmaan saada pojalle hyvä vaimo joka veisi hänet Suomeen asumaan ja löytämään töitä, joita Bosnia Hertsegovinassa ei ole tarpeeksi. Perheen toinenkin poika oli muuttanut Itävaltaan. He olivat myös kovia Lordi-faneja ja huusivat kilvan sitä halleluja-kiljuntaa. Myös enkunkieliset fraasit kuten "big mama" ja "fuck you" olivat kovassa käytössä, ja meitä tietysti nauratti hirveästi kun keski-ikäinen (he olivat todellakin nuorempia kuin omat vanhempani, vaikka ensin luulin heitä jonkin verran vanhemmiksi. Varmaan elämän kovuus ja sodan näkeminen vanhentaa ihmisiä nopeammin, mene ja tiedä) pariskunta huuteli toisilleen huumorilla noita törkeyksiä. Itse herätettiin vahingossa muslimiperheen emännässä hieman pahennusta turhan lyhyillä hameilla ennen kuin tajusin vetää pitkät housut jalkaan, mutta he tykkäsivät kovasti kun soitettiin muutama suomalainen kansanlaulu kitaran kera. Aamulla saatiin liittyä aamupalapöytään ja kuvia käskettiin ennen lähtöä ottaa kaikesta: kaivosta, talosta, eläinsuojasta, ulkorakennuksesta ja etenkin vuorten reunustamasta maisemasta. Meidän matkatavarat kärrättiin kottikärryillä liftipaikalle emmekä mitenkään osanneet kiittää tarpeeksi kaikesta siitä vieraanvaraisuudesta. Tämä kohtaaminen oli kyllä yksi koko reissun parhaimpia. Aito ja odottamaton humpsahdus paikalliseen arkeen ja niiden sydämellisten ihmisten elämään.

Meidät mukaansa poiminut liftikuski käytti meitä ruokakaupassa tuhlaamassa loput Bosnian rahat ja jätti meidät rajalle, joka ylitettiin taas kerran kävellen, saatiin passiin reissun ainoa leima, ja niin oltiin Serbiassa. Reissun rajoista todella moni ylitettiin nimenomaan jalan. Hassua, että niin monella ihmisellä on asiaa yleensä suht syrjässä sijaitseville rajoille, mutta ei kuitenkaan sen yli. Ei tuollakaan rajalla varsinaisesti ollut yhtään mitään muuta kuin peltoa ja muutamia taloja. Saatiin suora kyyti Belgradiin ja parin tunnin nuokkumisen jälkeen oltiin jo kaupungin lentokentällä, missä käytiin vessassa. Meidät sieltä keskustaan heittänyt lentokenttätyöntekijä ei millään meinannut uskoa tarinaamme ja sitä, ettei oikeasti oltu tultu kentälle lentäen vaan Suomesta saakka liftaten.