Only love is all maroon

Vanhoja Ústí-kuvia muutaman viikon takaa. Tuntuu että lehdet vaihtoivat väriä ihan hujauksessa ja alkoivat putoilla maahan vain pari päivää sen jälkeen kun ne olivat vielä vihreitä. Oon laittanut viimeisen, helpottuneen ja onnellisenkin pisteen entiselle elämälleni, romahtanut Prahassa haitariniekan itkettävien sävelten takia, saanut kuulla miten molemmat voidaan näin toteuttaa itseämme paljon paremmin ja vihdoinkin tajunnut sen totuuden, päättänyt myydä suurimman osan omaisuudestani ja lähteä keväällä parin kuukauden mittaisen Suomi-oleskelun jälkeen työharjoitteluun jonnekin. En tiedä vielä minne lähden tavarat varastoituani, mutta mulla on aavistus tai vielä pelkkä unelma lounais-Euroopasta, merestä ja kallioista. Tuntuu, että oon hypännyt korkealta sellaiselta ja pehmeä lasku on mahdollista tehdä pelkästään Lissaboniin. Mistäs sitä silti tietää, nyt eletään tässä ja tämä syksy on täynnä sellaista säkeinöivää, hiljaista ja aivan hullua, hyvällä tavalla mielipuolista taikaa. Puiden alle sataneissa rapisevissa, keltaisissa lehtikasoissa makoilua, kansantanssien tanssimista ja supertähtien esittämistä autiolla ulkoilmateatterin lavalla, kitaransoittoa slovakialaisella puistonpenkillä, vierivieressä nukkumista sysipimeässä ja haudanhiljaisessa vuoristometsässä, suudelmia täydenkuun alla sumuisessa reivienjälkeisessä aamuyössä ja punkkikeikalla. Tartun lujasti toisen sekopään käsiin ja annan mennä vaan. Luotan siihen, että jaloilleen tässä vaan pudotaan.