Ústí

Muutamia kuvapaloja Ústísta. Kun joku paikallinen väittää kaupunkia rumaksi, minä väitän vastaan. Tykkään jopa tuosta maamerkki "kylpyammeesta", enkä malta odottaa, koska saan sopia sen alle tapaamisen. Olen viime päivinä ylittänyt itseni monta kertaa. Tai en tiedä olenko edes, koska olen keskittynyt nauttimaan elämästä, eivätkä ne tuntuneet edes miltään suurilta saavutuksilta. Kuitenkin olen käynyt uimassa jääkylmässä järvessä ja kuivatellut rantakivikossa aivan kesäisen tuntuisessa lokakuun lämmössä. Toissapäivänä olin seinäkiipeilemässä. Kipusin irvistellen ja pahimmissa paikoissa jopa karjahdellen ainakin kymmenen metrin korkeudelle, varmaan ylikin. Olin niin korkealla, etten enää kuullut kunnolla maantasalta huutelevien neuvoja siitä, mihin kurottaa seuraavaksi. Enkä pelännyt ollenkaan. Alastulokin oli pelkästään hauska köyden varassa seinää pitkin maata kohti hypähdellen. Viimeistään tämä todisti, että se mitä olen luullut korkeanpaikankammoksi ei ole mikään korkeanpaikankammo, vaan enemmänkin jokin selittämätön tornikammo. Mutta ei kai minun niihin torneihin tarvitse mennäkään, jos voin kiivetä vuorelle ja seistä sen laella vankalla maan kamaralla. Suurin hyppy tuntemattomaan on kuitenkin vuoden pohtimisen jälkeen tehty päätös siitä, etten palaa täältä enää siihen kotiin ja siihen elämään, josta lähdin. Jatkan matkaani yksin. Teen tilaa seikkailuille, tärkeille asioille jotka päivästä toiseen olen jättänyt tekemättä, jollekin uudelle ja innostavalle, elämänilolle. Ei se helppoa ole, mutta loppujen lopuksi vaikeampaa olisi varmasti taistella jonkin sellaisen puolesta, jonka sydämessään tietää vääräksi poluksi. Suunta on eteenpäin, sinne "minne nenä nenä näyttää ja tuuli tuuli kuljettaa!"