Tatravuoret

Samaiset järkäleet kohosivat horisontissa, kun huhtikuussa liftikuskin kyydissä istuessani tuijotin suu auki niiden hämmästyttäviä lumihuippuja. Nyt lumi ei tietystikään peittänyt kallioseinämiä, mutta siitä huolimatta metsäiset vuoret olivat aivan mielettömän kauniit. Pohjanmaan lakeuksilla kasvaneena jaksan aina ihmettyä vuorista.

Repäistiin ja mentiin yöksi vuoristokylässä olleeseen kylpylähotelliin. Meinattiin ensin majoittua muutaman kilometrin päässä kylästä sijainneella leirintäalueella olevaan mökkiin, mutta ne olivat kuudelle hengelle ja vähän turhan tyyriitä. Kylmässä autossa nukkumisen jälkeen hotelli tuntui luksukselta. Vuoristossa ilma oli kirpeää, syksyistä ja niin raikasta, että sitä olisi halunnut ottaa pullossa mukaan. Oli ihanaa lillua poreammeessa kunnon aamupalan jälkeen. Tuli sitä sentään puoli kilometriä ihan uituakin. Siinä hetkessä ajattelin, että tämä jos mikä on lomailua. Kuka hullu nyt haluaisi mennä johonkin etelänkohteen ruuhkaiselle biitsille, kun voi relata ihanassa hiljaisuudessa luonnon keskellä. Olisin halunnut patikoimaan vuorille, tai edes sellaisella hiihtohissillä ylös pällistelemään maisemia, mutta matkaseuraa ei innostanut ja aikakin alkoi käydä vähiin, joten jäi välistä tällä kertaa. Tosin taivaaltakin tuli kaatamalla vettä. Pyykkiäkin piti illalla pestä. Siinäpä sitten kuivateltiin kalsareita auton kojelaudalla. Menopeli näkyykin tuossa seuraavassa kuvassa. Ompelin keväällä autoon verhot vanhan sängyn vääränkokoisista lakanoista, jotka ensin värjäsin oranssinkeltaisiksi. Auton kaasuvaijeri oli lähestulkoon poikki, joten vuoristosta ihmisten ilmoille ajeltuamme auto piti viedä huoltoon. Puoli tuntia, 15 euroa eikä enää tarvinnut pelätä vaijerin ja matkan katkeamista.

Hän on mukaani lähtenyt pehmoinen tukeni ja turvani, Esi-isä, jota en Muumimaailma-visiitillä vaan voinut jättää sinne kauppaan. En oo varmaan ikinä nähnyt noin suloista pehmolelua.

Täällä Ústíssa mulla on jotenkin epätodellinen ja irrallinen olo. Ihan kuin olisin yhtäkkiä hypännyt johonkin ihan muuhun elämään. Niin kuin olenkin. Tämä on ihan erillinen elämä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä sen elämän kanssa, jota elin Suomessa ja johon tulen palaamaan, ehkä muuttuneena, ehkä samana. On ihan eri ihmiset, eri paikat, eri rutiinit, eri kulttuurit. Tunnetta varmaan vahvistaa se, että olen saanut kotoa tähän mennessä vain yhden puhelun. Vierasta maailmaa tulee tarkkailtua herkemmin jokaisella aistilla, nautin jokaisesta hetkestä, vaikka kaikki eivät olekaan helppoja. Eilisissä tervetuliaisbileissä tuli ensimmäinen yhteentörmäys, kun yksi turkkilainen poika yritti saada mua juomaan lasini tyhjäksi (ja sitä ennen toinen oli kovasti koittanut saada polttamaan tupakkaansa), eikä meinannut millään uskoa kun sanoin moneen kertaan, etten halua. Painelin sitten lopulta nurkkaanahdistetuissa fiiliksissä ulos koko kuppilasta ja hän oli kyllä pahoillaan, sanoi että kulttuurimme ovat niin erilaiset. Minä kysyin, että luuleeko hän voivansa käskeä minua siksi, että olen nainen (tässä paljastuivat omat ennakkoluuloni). Vastausta en saanut ja juttu sovittiin, mutta toivon silti että tyyppi ei jatka tuollaista käytöstä.

On muuten aika inhottavaa, että täällä saa polttaa sisällä melkein missä vaan. Asuntolan käytävillä, portaikossa, ravintoloissa ja baareissa. Ei se muuten niin hirveästi haittaisi, paitsi jos joku käryttää vieressä syödessä, mutta kun kaikki vaatteet alkavat haista. Ja kieltämättä aika tunkkaiseksi kävi eilenkin kun suhteellisen pieni baari oli täpötäynnä porukkaa ja varmaan vähintään puolet savusti tilaa taukoamatta. Se siitä ex-tupakoitsijan (tätä nykyä myös ex-humalassatupakoitsijan!) avautumisesta. Tänään on ollut vapaapäivä, illalla olisi tarkoitus mennä katsastamaan ug-klubi Mumie ja joku kiintoisalta kuulostava piirtämistaistelu. Ihanaa keskiviikkoa, toivottavasti siellä paistaa aurinko!