Tallinn, osa 3

Sunnuntaiaamuun heräsin hieman kankeilla fiiliksillä lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. Vuotava ilmapatja tömäytti selän lattialle kun Lensku nousi patjan toiselta puolelta ylös. Lähdettiin taas kohti Koplia, tällä kertaa niemennokkaan, päätepysäkille asti. Vanhat, jyhkeät kiviset talot sekoittuivat neuvostotyylisiin valkotiilitaloihin ja puoliksi tai muuria lukuunottamatta kokonaan palaneisiin vihreän ja keltaisen sävyilla maalattuihin puutaloihin, joista muutamia asuttivat kodittomat. Toisissa taloissa yksikään huoneisto taas ei ollut autioitunut ja pihoja koristivat lumiukot. Meren läheisyys tuntui ilmassa. Joku oli kirjoittanut yksinäiseksi jääneeseen muuriin kehotuksen: naura. Vanhat miehet pitivät kokousta soppajonon edessä, eriväriset kissat lumihangessa, postinjakaja poltti tupakkaa graffitein koristellun tiilitalon edustalla. Me menimme jälleen lämmittelemään venäläiseen ja halpaan Sirbin kahvilaan, jonka julkisivun ikkunat olivat vinot. Kofeiini tuli tarpeeseen, väsymys alkoi jo painaa. Baltijaaman torilla mummot myivät kotitekoisia hilloja, hunajaa ja lähes kaikkea muutakin. Minä ostin venäläistä mateeta, 1,40 maksaneen paketillisen Yogi-teetä, savujuustoa ja kaalipiiraan edellisenä päivänä ostamieni kohukeiden eli rahkapatukoiden ja säilöttyjen kokonaisten valkosipulien seuraksi. Lasnamäellä ehdimme vielä juoda teet ja syödä voileivät, ennen kuin oli aika sanoa hieman haikeat hyvästit ihanalle Marielle ja lähteä kohti satamaa. Laivalla baarityöntekijä yritti kaikin voimin saada meidät rinkkoinemme pois jaloista ja totesi, että "saadaan niinsanotusti ahtojäät pois väyliltä!" Ei minua olekaan ennen ahtojääksi haukuttu, hah.

Tallinna oli ihana, samaan aikaan niin tuttu mutta muuttunut. Minun Tallinnani ei ole ollenkaan niin moderni, siisti ja teknologinen kuin nykyään. Minun Tallinnani elää aikaa kymmenen vuotta sitten, siellä bussilippu on vielä pieni, paperinen ja maksaa viisi kruunua. Se rei'itetään kulkuneuvoon noustessa vihreässä laitteessa. Raitiovaunut kolisevat enemmän kuin nykyisin, niiden kyljissä on lommoja ja sisällä metalliset, nahkapäällysteiset penkit. Niissä haisee pistävä virtsa, sama haju lähtee penkeillä istuvista mummoista. Julkisissa mahtuu harvoin istumaan. Minun Tallinnassani kaduissa on enemmän kuoppia, lähiöiden taloissa rapistuneemmat julkisivut, bussit ovat vanhempia, Lasnamägi levittäytyy silmänkantamattomiin betonisina, harmaina kerrostalonjärkäleinä, hoitamattomien nurmikoiden reunustamilla kaduilla täytyy varoa isoja poikia jotka voivat varastaa juuri ostetut jäätelöt tai yrittää viedä rahat, rappukäytävissä on likaiset seinät, niissä haisee home ja viemäri. Hanasta tuleva vesikin haisee, se maistuu metalliselle ja pahalle. Kotona puutarhakaupunginosassa se ei maistu millekään, mutta siellä asuvatkin hyväosaiset isoissa taloissa ja vesi tulee muualta. Meillä on työsuhdeasuntona talo, jossa on kolme kerrosta ja pieni liikuntasali, kymmenen jälkeen ei saa mennä ulos koska samalla tontilla asuvien naapureiden kaukaasianpaimenkoira on vapaana ja puree kaikkia paitsi naapurin isäntää. Se on kerran tullut ulko-oven lasi-ikkunasta läpi ja minä pelkään sitä. Minun Tallinnassani Nõmmen kaduilla liikkuu kulkukoiralauma, yhden turkki roikkuu puoliksi irronneina takkukasoina, matkalla neuvostotalon kellarissa olevaan piskuiseen lähipostiin näen ne rypemässä kevättalvisessa vesilätäkössä ja äiti meinaa työntää vauvanvaunut viemäriin, sillä sen kansi on auki. Kolmatta luokkaa käyvän pikkuveljeni kanssa koulusta tullessa isot venäläispojat seuraavat ja huutavat antamaan rahaa. Sen jälkeen emme mene enää bussilla. Koulu on vanhassakaupungissa ja välitunnit vietämme läheisessä puistossa keskiaikaisen Paksun Margareetan tornin valvoessa taustalla. Raaputamme Estonia-muistomerkkiin nimikirjaimia ja opettaja suuttuu. Puistosta löytyy kastanjoita, huumeneuloja ja kissan luuranko. Uimahallissa altaan reunoissa on tahmeaa likaa, niissä kasvaa hometta, suihkut ovat ruosteessa. Sama paikka on nykyään moderni spa, jossa on suuret ikkunat ja hoitoja turisteille. Minun Tallinnassani ystäväni perhe asuu väliaikaisesti toisen perheen kotona lähiökerrostalossa, asunnossa jossa on kaksi huonetta. Eteisessä on kosteusvaurio, homeiset matot on kasattu seinän viereen. Minä saan nukkua kerrossängyn yläpedillä, ystäväni nukkuu veljensä kanssa allani olevassa vuoteessa, vanhemmat lattialle levitetyllä patjalla. Kuviollinen viltti on paksu, vanha ja tuoksuukin sille. Me menemme raitiovaunulla kirpputorille, kioskissa myydään uusia hopeanvärisiä rihkamakorvakoruja. Keskustassa jalattomat kerjäläiset istuvat omilla paikoillaan likaisen pahvinpalan päällä, ne pelottavat minua ja kävelen joka päivä nopeasti niiden ohi. Koulun parvekkeellakin on likainen pahvi, jonka päällä joku on nukkunut. Minun Tallinnassani joka kymmenes auto on ruosteinen, rämisevä Lada, uudempien autojen varashälyttimet ovat yliherkkiä, niiden ulvonta kaikuu lähes joka hetki jossain kaukana. Nyt en nähnyt yhtäkään Ladaa, en kuullut yhtäkään varashälytintä. Lähiöiden reunoilla levittäytyvät joutomaat, joille ei ikinä ehditty rakentaa lisää betonitaloja, sentään olivat pysyneet. Aivan kaikkea ei ole ehditty laittaa kuntoon ja kiillottaa, ja minä pidän siitä.

Tallinn, osa 2

Lasnamäen heräillessä lauantaiaamuun teimme tällä kertaa hieman vähemmän naurunpyrskähdyksiä aiheuttaneen joogasarjan, söimme liiankin tuhdin aamupalan ja lähdimme bussin ja ratikan kyydillä kohti Koplia ja Patarein hylättyä vankilaa. Meri oli harmaa ja vihersi vain rantakivikossa, aalloilla uiskenteli joutsen. Tulimme kymmenen vuotta sitten ystäväni kanssa usein koulun jälkeen tänne lähelle lentosatamaan katselemaan merta ja helikoptereita. Ostimme jostain kioskista jotain evästä, kävelimme ja juttelimme. Jotenkin se melankolinen harmaus, mikä talvisessa meressä usein on, oli myös osa tunnetta Tallinnasta, osa sen sielua. Nyt en tavoittanut sitä. Ehkä seikkailun tuntu oli liian vahvana ilmassa, tai sitten kaupunki on vain muuttunut liikaa.

Aidan sai raottumaan ja piikkilankoja varomalla pääsimme ryömimään pelottavan vanhan vankilan pihalle. Ajantaju katosi täysin, mutta jokaisen kivisen nurkan koluttuamme olimme kylmettymisen tasosta päätellen viettäneet siellä aikaa ainakin pari tuntia. Suunnistimme vähäpuheisina lähimpään leipomon kahvilaan lämmittelemään ja ihmettelemään leivonnaisten halpoja hintoja. Sitruunapiiras maistui mainiolta, ja samalla oli hauska seurata puutalokaupunginosan korttelileipomossa poikkeavien ihmisten lauantai-iltapäivän arkea. Joku oli ulkoiluttamassa pientä koiraa jonka loppujen lopuksi joutui kantamaan räntäsateen lävitse, toinen poikkesi lastensa kanssa hakemaan muutaman kakkupalan jälkiruuaksi. Me aioimme tarpeeksi lämmiteltyämme lähteä jatkamaan löytöretkeilyä, mutta juuri raitiovaunun jarruttaessa eräälle pysäkille muistimme, että vieressä oli ehkä Tallinnan suurin kirpputori. Sinne siis, ja se oli yksi parhaista kirppareista missä minä olen käynyt. Taisi se ajantaju siinäkin kadota vaaterekkejä selaillessa. Kahviakin tarjottiin ilmaiseksi kirjaosastolla, mistä löysin matkaseuralaiseni uneliaan näköisinä selailemassa kirjoja.

Hämärä oli laskeutumassa ja venäläinen tori sulkeutumassa, joten menimme rautatieaseman viereiseen aasialaiseen kahvilaan syömään ja matkakuumeilemaan lisää. Vähän hölmöä ehkä olla matkalla ja suunnitella samalla seuraavia, mutta minkäs teet. Annokseni oli halpa, täyttävä ja ihan maukaskin. Päätimme kävellä pitkin katuja, kunnes löytäisimme kivan kahvilan. Loppujen lopuksi löysimmekin paikkaan, jonka sisustus oli kotoisan mummolamainen, kaiuttimista soi venäläinen iskelmä ja me joimme teetä, söimme kakkua ja katsoimme telkkarista venäläistä painonpudotusohjelmaa samalla kun toisella puolella kahvilaa oli alkamassa jokin tilausjuhlakattaus. Ällömakeasta napoleonkakunpalasta tarpeeksi saatuamme lähdimme kaupan kautta takaisin Lasnamäelle valmistautumaan taas muutaman tunnin kuluttua palaamaan takaisin samoille kulmille tamppaamaan. Ensin tietysti hyppäsimme väärään suuntaan menevään ratikkaan ja löysimme itsemme jostain Sikupillin suunnasta. Odottelimme toiseen suuntaan menevää ratikkaa pysäkillä, kun viereisen ravintolan pihalla alkoi tosi mukavannäköinen ja -kuuloinen tuli- ja laulushow. Ehkä meidän oli tarkoituskin tulla katsomaan sitä. Lopulta löysimme kuitenkin oikeaankin osoitteeseen, Telliskiven kaupunginosassa sijainneeseen autioon ja tätänykyä kai vallattuun tehtaaseen, josta psykebileiden jumputus kuului jo vähän matkan päähän. Ilta venähti yli aamuneljän, mutta ei ihmekään, kun oli loistavaa trancemusiikkia kahdessa kerroksessa, joiden seinät oli vuorattu fluoresoivilla ja psykedeelisesti kuvioiduilla kankailla, loikoilusohvia levähtämiseen, suitsukkeita, hauskoja kanssatanssijoita ja halvat juomat. Viroksi tilattu taksikin tuli noin kymmenessä sekunnissa ja vei varmaan aikamoista ylinopeutta ajaen meidät supernopeasti nukkumaan.

Tallinn, osa 1

Teimme viikonlopun mittaisen pyrähdyksen entiseen kotikaupunkiini Tallinnaan. Reissu oli aivan ihana. Se alkoi perjantaina aamukolmelta, kun kummallista kyllä lähes täysi bussi starttasi kohti Helsinkiä. Jätin kaikki koulu- ja muutkin hommat taakseni ja voi että, miten rentouttavaa oli viettää edes muutama päivä kohdistamatta niihin ajatustakaan. Menomatkalla joogasimme m/s Starin käytävällä, laivaradiosta kajahtivat vähän väliä tarjousvodkaa mainostavat ja hulabaloota huutavat mainokset, jotka saivat meidät remahtamaan nauruun, eivätkä virolaiset, meihin ihmetteleviä katseita luovat rekkakuskitkaan varsinaisesti auttaneet keskittymään. Selän alla kokolattiamatto tärisi uneen tuudittavasti laivan moottoreiden tahdissa. Aamupalaksi join kahvia ensimmäistä kertaa yli kuukauteen, pihistin luvatta pari leipäpalaa ja söin kahvilan pöydässä omia eväitäni. Stereotyyppisen hassusti hoonoa soomea puhunut ja naiseksi karskin oloinen laivakokkikin silmäili eväitäni hieman pahastuneena.

Tallinnan aamupäivä oli räntäsateinen, ja tulimme huomaamaan, että niin olivat kaikki muutkin päivät. Kamera ja minä kastuimme molemmat lähes läpimäriksi, kun kävelimme Uuden Maailman kaupunginosassa etsien ensin Krishna-temppelin kasvisravintolaa, jollaista ei sitten ollut olemassakaan, ja kirpputoria, jota hakiessamme kuljimmekin aivan vastakkaiseen suuntaan. Ehdimme kuitenkin puoleksipäiväksi takaisin keskustaan tapaamaan Marien, jonka neuvostoaikaisen asunnon vuotavalle ilmapatjalle pääsimme sohvasurffaamaan kahdeksi yöksi. Lasnamägi oli saanut kasvojenkohotuksen kun talojen julkisivuja oli remontoitu, mutta tyhjinä avautuvat, heinää kasvavat joutomaat olivat edelleen paikallaan ja viemärin haju tunki rappukäytävässä yhä nenään. Jätimme rinkkamme, joimme teetä neuvostotyylisistä kultareunaisista kupeista, kävimme syömässä lounasta johon lukeutui senpäiväisesti valkosipulia sisäänsä kätkenyt vihersmoothie, että haisin varmaan tosi pahalle loppupäivän, kävimme kierrätyskekuksessa ja Humanassa euron päivillä, sekä vanhassakaupungissa sijainneessa kahvilassa, jonka nimi oli suomeksi Sinilintu. Kokkasimme illalliseksi virolaista perinneruokaa, perunoita ja hapankaalia, joka oli yksinkertaista mutta hyvää, ja jälkiruuaksi saimme aivan ihanaa myöskin perinteisellä reseptillä valmistettua suklaa-marmeladikakkua. Keittiön ikkunasta loistivat lukemattomien muiden betonisen lähiön ikkunoiden keltaiset valot. Menimme aikaisin nukkumaan, sillä seuraavana päivänä lähdimme seikkailulle, mutta siitä lisää myöhemmin.

Batiik

Kankaanvärjäysillan tuotoksia parin viikon takaa, kun käytiin Vimman työpajassa keittelemässä tekstiilejä isoissa kattiloissa. Alunperin piti värjätä vaaleanvihreistä osittain valkoisiksi kulahtaneet perinnöksi saadut pitsiverhot, mutta nehän olivatkin keinokuitua, johon väri ei olisi tarttunut. Onnekseni olin varustautunut myös muutamalla vaalealla vaatekappaleella, jotka joko kaipasivat väriä tahrojen peittoon (tuo pitkähihainen lempparipaitani) tai olivat muuten vain jääneet käyttämättä (ennen valkea nappimekko). Täytyy sanoa, että hemmetin hienojahan niistä tuli! Mekko on henkilökohtainen lempparini. Ja ei, en omista silityslautaa, -rautakin on hamahelmiä varten.

Oon myös saanut töitä kesän loppuun asti, minkä takia täällä blogissa tulee luultavasti olemaan yhtä hiljaista pari kuukautta eteenpäin, kun on monen monta koulukurssiakin samaan aikaan hoidettavana. Pääsin opiskelija-assistentiksi Cofreen-hankkeeseen, joka edistää järviruo'on käyttöä sekä materiaalina että energiantuotannossa. Viikko sitten sain oikein kunnon tutustumisen aiheeseen, kun olin rakennusmessuilla promoottoroimassa ruokokattoja ja yrittämässä vastailla ihmisten kysymyksiin. Oon tosi innoissani tästä hommasta, ja mikä parasta, säästyin kokonaan aina niin luotaantyöntävien kesätyöhakemusten lähettelyltä!