perjantai 23. marraskuuta 2012

Korkealta näkee kauas

Juoksin tänään Hirvensalon saareen ja päätin kiivetä laskettelukeskuksen rinteen huipulle. Ehkä etsin sieltä alitajuisesti jotain uutta perspektiiviä asioihin. Tuntuu, että minulla on menossa jokin kummallinen henkilökohtainen kriisi. Ihan kuin odottaisin jotain suurta elämänmuutosta tapahtuvaksi, vaikka minulle ei ole ollenkaan selvää, mikä se voisi olla. Olen levoton ja välillä ahdistunutkin, enkä usein tunnista omaa käytöstäni. Samaan aikaan olen silti myös paljon iloisempi. Olen alkanut puhua hirveän paljon, nauraa kovempaa kuin ennen, purkaa energiaa muuttuneilla tavoilla. Näen outoja unia, ajatuksissa pyörii asia, jota mieluummin en ajattelisi. Se turvallinen kuva, joka minulla on ollut siitä, millaista haluaisin elämäni olevan, on jostain syystä muuttunut sekavaksi ja osittain myös kadonnut. Eipä tässä silti muu auta kuin lopettaa liika asioiden vatvominen, elää elämää niin kuin parhaalta tuntuu ja ajatella, että kaikki tulee kyllä lopulta selviämään ja menemään juuri niin kuin sen on tarkoituskin mennä.

Siellä laskettelurinteen kellanharmaalla ja mutaisella huipulla hiipuva, hämärä päivä oli kääntymässä illaksi, kuoritakin pintaan kerääntyivät tihkusateen jäljet. Sumu peitti alleen meren ja kaupungin valot. Rinne kasvoi kuolevaa heinää, missään ei näkynyt ristin sielua. Paikassa oli tähän aikaan vuodesta, ennen lumien tuloa, jotain hyvin rappioromanttista. Kotimatkalla huomasin pajunkissat, ja mietin, ovatko ne aina puhjenneet myös marraskuussa. Muistin kiinnittäneeni niihin myöhäissyksyllä huomiota ensi kerran viisi vuotta sitten. Kameran olin jättänyt kotiin, mutta aloin pohtimaan niitä kaikkia isoja ja pieniä huippuja, joille olen elämässäni kavunnut. Suurin osa niistä on sattuneista syistä ollut ulkomailla, mutta on niitä löytynyt muutamia arjestakin. Huomasin pitäväni huipuista, niiden saavuttamisesta ja näköaloista, jotka niiltä aukeavat. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan mene pidemmälle, etten vaikka kehitä pakkomiellettä Mt Everestille kiipeämisestä. Tässä osa huippukokoelmaani:

 Kreeta

 Jokin pohjoissatakuntalainen laskettelupaikka, jonka nimeä en vain saa päähäni


 Arambol, Intia




































Rishikesh, Intia

Udhagamandalam eli Ootacamund eli Ooty, Intia

 Mysore, Intia


 Patnem, Intia
 Tähtitorninmäki, Turku

Koroistenniemi, Turku (tämä on kyllä huippujen joukossa tosi pieni, mutta tärkeä).

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Matkailijaprofiilini

Start by adding one photo here that describes you as a traveler and challenge other bloggers do the same, but the trick is that they must guess where your photo was taken at – in their blog post!

Sain siis Annelta haasteen! On vähän hankalaa veikata, mistäpäin maailmaa hänen reissukuvansa on otettu, mutta ainakin siinä ollaan jossain tropiikissa sekä veneessä. Veikkaanpa siis vaikka jotain Thaimaan saarista. Ja tässä mun matkailijakuvani, josta ei pitäisi olla turhan hankala arvata sijaintia:
Valitsin tämän lähinnä sillä perusteella, että tämä on tilannekuva, eikä sellainen perus turistipönötys, jollaisiin yleensä ahkerimpana kamerankäyttelijänä tulen pitkälti itse ikuistetuksi. Kuvassa mulla on maailmaa nähnyt Kånken-reppuni todella turistin näköisesti etupuolella ja pidän jopa kaulassa roikkuvasta kamerastani kiinni. Ainakin yritän siis olla varovainen reissulainen. Mulla on myös päällä puku, jollaisia paikallisetkin käyttää, tosin tuo luultavasti ei olisi tarpeeksi värikäs. Enkä edes yritä sulautua osaksi paikallista ihmismassaa - ensinnäkään se ei kuitenkaan onnistuisi, varsinkaan tämän hiuston kanssa, ja toiseksi tykkään reissata mahdollisimman kevyellä repulla, jolloin vaatteiden osalta korostuu mukavuus ja käytännöllisyys eikä niinkään ulkonäkö. Pussihousuissa ja tunikassa tai topissa siis yleensä mennään, riippuen mikä on etiketin mukaista.


Scariest airline flown
Varmaankin GoAir, joka lensi Goalta Delhiin. Ne suihkuttivat ennen lennon nousemista jotain hyönteismyrkkyä tai muuta vastaavaa savua koneen täyteen, niin että alkoi pikkuisen epäilyttää. Itse lento sujui kuitenkin ihan normaalisti.


Favorite city/country/place
Vaikea kysymys. Tähän mennessä nähdyistä paikoista olen viihtynyt parhaiten Intiassa, ja sinne kaipaan aina takaisin, vaikka siellä ollessa saattaa usein olla eri mieltä, joten vastaan sen. Tykkäsin tosi paljon myös Nicaraguasta, erityisesti Leónin kaupungista, ja Guatemalassakin oli paljon hyviä puolia. En kuitenkaan ole reissannut niin paljoa, että mulle olisi muodostunut mitään sellaista vakipaikkaa, johon tulee aina palattua. Menen mieluummin etsimään jotain uutta.

Most remote corner of the globe visited
Kilometrillisesti en ole ihan varma, olisiko se Mastatalin kylä Costa Ricassa. Mutta kyllä siellä sellainen fiiliskin tuli uskomattomia vuorimaisemia tiiraillessa ja kuumankosteassa sademetsässä rämpiessä, että aika kaukana kotoa ollaan.


Favorite guidebook series
Lounarit, koska niissä on eniten infoa. Tosin jotkut niistäkin osaa kyllä olla aika surkeita, esimerkiksi tuolta Väli-Amerikasta oli yleensä kerrottu vain yksityisten bussiyhtiöiden aikatauluja, eikä halvimpia valtion busseja edes mainittu. Myös oikeasti hyödyllisen tiedon kuten hotellien tietojen ja matkustusaikataulujen sijaan ollaan keskitytty jauhamaan liikaa diipadaapaa siitä, kuinka kiva ilmapiiri jossain reppureissariravintolassa on - aaargh.


Solo traveler or group traveler?
Jos näistä vaihtoehdoista olisi valittava, niin ryhmä. Yksinkertaisesti pelkäisin yksinäni liikaa, enkä luultavasti saisi reissusta kovinkaan paljoa yksin irti. Toisaalta siinähän sitä oppisi rohkeammaksi, kun olisi vaan pakko uskaltaa. Mutta silti - vaikka eksyminen kahdestaan on seikkailu, mutta yksin aika kamalaa. Kyllä sitä haastetta löytyy silti ryhmäreissuillakin, kokemusta on perheen kanssa matkustamisen lisäksi yhdestä neljän tytön matkasta, joka kyllä loppujen lopuksi sujui oikeastaan kuin rasvattu, ja sekin tietysti helpotti että minä olin ainut joka oli tehnyt kunnollisen suunnitelman jonka mukaan mentiin, ja ainahan voi jakaantua esimerkiksi pareihin jos kaikkia miellyttäviä vaihtoehtoja ei löydy. Kahdestaan on aika helppoa matkustaa.


Worst place to catch a stomach bug?
Eräskin, olikohan se nyt 47 tunnin suora junamatka Delhistä Keralaan muistuu mieleen... Oltiin juna-asemalle tarpoessa saatu holi-väriä naama, hiukset ja vaatteet täyteen, ja junaan päästyä nousi hyvin nopeasti kuume. Ensimmäinen yö menikin raivokkaan oksentamisen kourissa. Sairastamista ei yhtään helpottanut se, että Kassukin sai saman pöpön ja oltiin molemmat erittäin kipeitä, eikä kummallakaan ollut yläpetipaikkaa, joten päiväsaikaan oli kyhjötettävä nurkassa yrittäen viedä mahdollisimman vähän tilaa. Samassa junaloossissa sattui kaiken kukkuraksi olemaan intialainen perhe huutavan pikkuvauvan kanssa, ja jostain syystä puoli junanvaunua tuntui ahtautuneen juuri siihen meidän loossiin soittamaan musiikkia ainakin kolmesta eri kännykästä samaan aikaan. Onneksi mulla oli vastustuskykyä sille delhipöpölle ja se lähti sillä yhden yön kärsimisellä. Kassu ei ollut yhtä karaistunut ja joutui loppujen lopuksi tiputukseen. Mutta joo - Delhi on tähän mennessä ainoa ja hemmetin saastainen paikka, jossa olen tullut kunnolla kipeäksi. Kahdesti. Sillä ensimmäisellä kerralla olin onneksi menossa "vain" lentokoneella kotiin.


First culture shock experience
Intia, oi Intia. Enhän mä ollut 19-vuotiaana, tasan kerran omin päin reissanneena (joka sekin oli viikko Lontoossa) yhtään tajunnut, mihin oikein olin päättänyt kuukauden päiviksi paukkia, ja reissun ensimmäinen viikko kuluikin suuresta järkytyksestä selvitessä. Kaikki pelotti eikä ruoka maistunut. Mutta kyllä siitäkin sitten alettiin pikkuhiljaa selvitä. Ehkä se kerta riitti, ei ole tuo kamala kokemus ainakaan vielä toistunut.


Where would you buy a second home/retire
Jostakin, missä on suotuisa, lämmin ilmasto ja kohtuullinen maaperä viljelyn kannalta, satoa saa ympäri vuoden ja on halpaa ostaa maata ja rakentaa tönö. Mieluiten myös sellaisesta paikasta, missä länsimaalaista ei katsottaisi ihan kieroon. Tekisin talon, mieluiten jonkun kommuuniasumiseen sopivan, perustaisin permakulttuuriviljelmän ja hankkisin kanoja ja vuohia. Sitten sinne voisi tulla ihmisiä vapaaehtoistöihin elelemään kestävästi. Siinä tapauksessa paikassa pitäisi jo olla jonkin verran turismia, koska en haluaisi itse olla vastuussa siitä, että se rantautuisi taas johonkin uuteen suhteellisen koskemattomaan maailmankolkkaan. Itse kysymykseen en ihan suoraan osaa vastata.

Enkä osaa haastaakaan ketään, tehköön ken tahtoo! Tai no okei, haastetaan nyt edes Lensku sitten.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Luomunaama ja muita asioita

Vaikka muutenkin olen lähes jokaisessa täältä löytyvässä kuvassa meikittä, halusin silti osallistua tähän blogimaailman kampanjaan luonnollisuuden puolesta omalla muokkaamattomalla ja ehostamattomalla naamallani. Käytän tosiaan nykyisin korkeintaan ripsiväriä joskus ja jouluna, mutta se on niin putkiloonsa kuivahtanut että taidan heittää senkin menemään. Iholleni en todellakaan viitsisi tunkea mitään pakkelia, ajatuskin hiukan inhottaa. Ja ainakin itselläni se taisi nimenomaan olla se meikkivoide, mikä aiemmin sai ihon punoittamaan ja huonoon kuntoon, ja siitähän muodostui kunnon noidankehä. Taisin alunperinkin alkaa käyttämään meikkiä vain siksi, että iho näyttäisi jotenkin epäluonnollisen tasaiselta (ja siksi, että niin vain kuului muka tehdä), en siis siksi, että naamassani sinänsä olisi ollut mitään peiteltäviä epäkohtia. Kyllä itsestäni silti edelleen löytyy asioita joihin en ole tyytyväinen, mutta yritän parhaani mukaan hyväksyä sitä, etten vain voi mitään esimerkiksi keskelle otsaani painuvalle koko ajan syvenevälle kuopalle, joka saa minut näyttämään kiukkuiselta. Usein sellaiset asiat sitä paitsi huomaa ainoastaan itse, eivätkä ne edes kiinnosta ketään muuta. En muutenkaan ymmärrä, miksi kaikkien pitäisi olla samasta muotista tulleita. Yleensä ne ovat juurikin ne persoonalliset yksityiskohdat, jotka tekevät ihmisestä kauniin.

Sitten muihin luomujuttuihin. Paras alkoholiton luomupilsner (en muuten yrittänyt lavastaa tuolla valkosipulilla ja kaulimella, ne vain sattuivat jäämään sopivasti pöydälle!):
Vintiltä löytynyt liitutaulu ja ällöpositiivinen muistutus:

Eilinen maanantaipizza, jonka pohja onnistui ensimmäistä kertaa olemaan ohut ja kypsä (olisiko syynä ne luomuvehnä- vai ruisjauhot?):

Isänpäivälahja, jolla ei ole mitään tekemistä luomun kanssa, mutta jonka askartelin itse:


maanantai 19. marraskuuta 2012

Huippuviikonloppu








Viikonloppu oli oikeastaan niin kiva kuin vain toivoa saattaa. Perjantaina vietin pyykkipäivää, jonka iltana menin Förillä joen yli Eevin luo. Tehtiin perunaporkkanarieskaa, hummusta ja hieman mauttomaksi jääneitä omenakukkosia ja mentiin ruokien kera ekonyyttäreille. Vähän nolotti kun naureskeltiin sille, miten käydään aina vain sellaisissa luonnonsuojeluyhdistyksen tapahtumissa, missä on ruokaa. Ehkäpä vielä parannetaan tapamme. Mentiin vielä kortteliravintola Hugoon pelaamassa Kimbleä, ja arvatkaas kuka voitti!Lauantaiaamuna hyppäsin Tampereelle menevään junaan, kävin UFFilla euron päivillä ja löysin sieltä jopa kolme vaatekappaletta. Yleensä en löydä sieltä ainakaan mitään, mitä pitäisin kohtuuhintaisena. Kassajonossa päästin kiireisen, vaikkakin humalassa olevan naisen eteeni jonoon ja ilahduin kun hän ilahtui. Yritin löytää myös radiokirppikselle, mutta harhailtuani hiukan väärään suuntaan palasin takaisin ja odottelin suunnilleen kaikkien Tampereen deekujen kanssa keskustorilla Lenskua, joka sentään osasi sinne. Oli ravintolapäivä, noustiin pelottavalla hissillä vanhan talon yläkerroksiin syömään raakakakkuja ja juomaan pakuriteetä. Kärsin aikamoisesta nälästä, ja kyllä kakku maistuikin hyvälle. Sitten seikkailtiin bussilla, jäätiin väärällä pysäkillä pois mutta löydettiin Tyyran luokse kokkaamaan maailman parasta vegaanilasagnea. Myöhemmin lähdettiin käymään baarissa ja käveltiin jatkoille jossa laulettiin youtubekaraokea niin lujaa, että poliisit uhkasivat heittää kaikki putkaan (se varmasti olisikin ollut aikamoinen kokemus selvinpäin).Aamulla kävelin tihkusateessa kirkolle, jossa vanhempani menivät naimisiin 23 vuotta sitten. Rämmin romua ja öljytynnyteitä täynnä olevaa, karikkeesta liukasta puronrantaa eteenpäin niin kömpelösti kuin vain ihminen, jolla on pari painavaa matkatavaranyssäkkää mukana, voi. Ja saavutinhan minä sen kaatuneen aidanpätkän joskus. Ulkoilun jälkeen vierähtikin sitten muutama tunti Café Europan tofusalaatin, ison suklaateekannullisen ja ruoka-aiheisen lautapelin äärellä. Sitten olikin taas aika hypätä junaan ja lähteä kotia kohti väsyneenä, mutta onnellisena.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Vieraissa huoneissa











Kuvat syysloman roadtripiltä, hylätystä vanhasta kartanosta.

Viime yönä näin ihan kummallista unta. Olin venäläisessä koulussa oppilaana, olin juuri saapunut enkä tuntenut yhtään paikkoja. Yritin löytää vessaa, harhailin pimeillä käytävillä ja löysin pitkät rivit sellaisia koppeja, joissa oli niin matalat oranssit saluunaovet, että niiden ylä- ja alapuolelta olisi helposti nähnyt kopin sisäpuolelle. En ymmärtänyt ihmisten puhetta, ja tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Koulussa oli muutenkin sellainen aavemainen tunnelma, aivan kuin se olisi ollut hylätty. Sitten puhelin alkoi soida ja heräsin.

Taitaa unen perusteella pikkuisen jännittää se mahdollinen vaihtoonlähtö, jota lupasin itselleni olla hehkuttamatta ennen kuin se on aivan varmaa ja junaliput ostettu, mutta eihän tässä nyt oikein malta pysyä housuissaan kun lähes joka päivä puhutaan kuinka vietetään viikko junassa juoden vodkaa ja syöden suolakurkkuja venäläisten kanssa, katsoen kuinka sekä Siperia että Mongolia lipuvat ikkunan takana ohi, ja kuinka perillä kuljetaan kaupungilla hengityssuojaimet naamalla, hukutaan niiden yhdentoista miljoonan muun tianjinilaisen sekaan, miten kävellään kiinanmuurilla ja käydään maailman katolla Tiibetissä. Joulun jälkeen onkin varmaan alettava opiskelemaan sitä mandariinikiinaa. Tipahdan aika korkealta jos tästä ei tulekaan mitään, mutta siitä huolimatta en voi olla ottamatta epävarmaa iloa irti jo etukäteen.

Lisäksi suunnitelmat luokkaretkestä Tshernobyliin etenevät, säästötilille kilahtivat jo ensimmäiset koulun kirpputorilla ansaitut matkarahat. Että ei ihme jos näen unta hylätyistä kouluista, joissa puhutaan vierasta kieltä.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Making of










Kuvattiin koulutyönä video. Se on Koroisten esittelyvideo kyseisen alueen asemakaavamuutosta käsittelevään yleisötilaisuuteen. Oon siitä aika ylpeä, varsinkin kun kellään meistä ei ollut ennestään juuri mitään kokemusta videon kuvaamisesta tai editoinnista. Muutenkin oli huippua päästä tekemään jotain konkreettista, jotain mitä oikeasti käytetään jossain. Laitan linkin sitten, kun se on viimeistä silausta myöten valmis. Tässä kuitenkin pari making of -kuvaa ajalta, jolloin oli vielä lunta maassa. Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja syvennyn sosiologian opukseen.