keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Metsänhenkien valtakunta

Syyslomalla mentiin metsään, Seitsemisen kansallispuistoon, porukalla. Oli tarkoitus nukkua seulan lailla vuotavat hirsiseinät omaavassa pimeässä luhtiaitassa lämpöpatjojen päällä, mutta naapurimökin metsästävä jätkäremmi valtavine kaadettuine metsoineen pelasti meidät illansuussa luultavasti kohmettumiskuolemalta mökkinsä tilavaan kellarikerrokseen. Yö vietettiinkin mukavasti takan edessä sohvalla.

Tällainen se aittamajoitus olisi ollut, kokemus varmaan sinänsä!

Aloitettiin Seitsemisen tutkiminen Multiharjun ikimetsästä, jota ei tiettävästi ole koskaan ihminen kaatanut. Ajatella, että joskus lähes koko kotimaa on ollut tallaisten aarniometsien peittämä. Ikivanhojen käppyräoksaisten mäntyjen kilpikaarna putoili maahan, joka oli kauttaaltaan pehmoista sammalmattoa, kelohonkien kuoret taas olivat vääntyneet itsensä ympäri. Puiden oksilla kasvoi loputtomasti naavapartoja ja muita jäkäliä ja rungoille oli pesiytynyt monia erilaisia kääpiä. Maahisten ja haltijoiden läsnäolon melkein tunsi mättäiden takana ja kaatuneiden puiden lomissa; metsän rauha ja hiljaisuus oli syvä, ainakin silloin kun muita retkeilijöitä ei tullut vastaan.


Suo- ja järvimaisematkin olivat karussa seesteisyydessään aivan mahtavia. Hirvikärpästen määrä päässä ja vaatteissa taas ei niinkään. Ei tehty kovinkaan pitkää lenkkiä, ja Seitsemiseen olisi ollut ihanaa tutustua enemmältikin, varsinkin kunnon monipäiväinen vaellus ja telttailu houkuttaisi!

Juuret 

Seuraavana päivänä matka jatkui vielä Helvetinjärvenkin kansallispuistoon, mutta siitä lisää myöhemmin.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Dinosaurusten jalanjäljillä

Aivan pöhkö ajatus, kävellä nyt itse niissä samoissa kuopissa, joita miljoonia vuosia sitten eläneiden jättiläisliskojen tassut ovat sittemmin kivettyneeseen pehmeään maahan jättäneet. Mutta totta se oli! Kolmen varpaan ja käyrien kynsien painaumat näkyivät kivessä aivan selkeinä, mikään museon lasi ei estänyt painamasta omaa kämmentä siihen samaiseen koloon, jonka hirmuliskon varpaat olivat tallanneet. Kaukana vastakkaisella kalliolla näkyi useita eri dinosauruslajien jalanjälkijonoja risteilemässä rantakalliossa. Tervetuloa jurakaudelle!

Kuvat ovat vähän mitä ovat, mutta yritin muokata niitä niin, että kuopat erottaisi edes hiukan paremmin. 

Kuvan keskellä alalaidassa on helpoiten havaittavissa dinojen muinaisia jalanjälkiä.


Mun päässä dinosaurukset on niin tarunhohtoisia olioita, että oli ihan hullua nähdä konkreettisia todisteita niiden menneestä olemassaolosta. Jotenkin ne luurangot jossain museossa ei ole ollenkaan yhtä vakuuttavia. Tämäkin paikka löytyy mistäs muualtakaan kuin Sesimbrasta.

torstai 23. lokakuuta 2014

Salainen paratiisiranta

Portugalissa asustellessa perhe (sekä tädin perhe) tuli tietysti käymään lähemmäs pariksi viikoksi, ja oli aivan ihanaa päästä itsekin heittämään hetkeksi kunnon lomailuvaihteelle meressä lilluessa ja nähtävyyksiä sukulaisten kanssa kierrellessä. Meno oli välillä aika hulvatonta ja uusiin in-law-sukulaisiin tutustuttiin puolin ja toisin, kun perhe majoitettiin Zén isovanhempien vanhaan upeaan taloon, jota yleensä vuokrataan turisteille (vinkvink, jos reissu Sesimbraan kiinnostelee!). Eräänä aamuna vietiin coasteering-kierrosta vetämään kiiruhtavan herra turistioppaan johdolla koko poppoo lähiseudun kauneimmalle biitsille ruskettumaan ja snorklaamaan. Hyvin harva asia vetää vertoja vedenalaisen elämän tiirailulle kirkkaassa vedessä ja sille delfiinimäiselle tunteelle, joka räpylöillä uimisesta tulee! Väittäisinpä hommassa olevan jotain meditatiivistakin.


Ranta ei ehkä ole oikeasti mikään salaisuus, mutta koska sinne pääsee ainoastaan veneellä tai jyrkkää ja kivistä polkua pitkin, valtaisat ihmismassat pysyvät poissa, ainakin kesälomakauden ulkopuolella. Me testattiin ensin etureisilihaksien kestävyys petollisessa alamäessä, iltasella ajeltiin Zén työpaikan järjestämällä venekyydillä takaisin ihmisten ilmoille.

Puoli sukua snorklaamassa!


Näihin aurinkoisiin hiekkarantatunnelmiin linkittyykin sopivasti eräs iloisen ilmoitusluontoinen asia: se opinnäytetyön aihe tuli sitten valituksi. Kauaa ei tarvinnut ihmetyksen täpinöissä miettiä, kun kuulin pääseväni Sansibarille sitä tekemään! Lähden siis joulukuun puolivälissä neljäksi viikoksi Tansanian kanssa liittovaltion muodostavalle Intian valtameren trooppiselle saarelle tekemään hankemonitorointia. Mikään loma ei ole kyseessä, vaan Turun Maantieteellisen Seuran kestävää metsänkäyttöä ja ruokaturvaa edistävän SUFO-projektin, jossa olen ollut mukana, monitorointimatka, joka hyödynnetään opintoihin niin hyvin kuin mahdollista. Vapaahetkinä ja viikonloppuina kuitenkin on mitä luultavimmin aikaa myös tutkia vähintään pääsaaren paikkoja ja aistia afrikkalaisen, arabialaisen ja intialaisen kulttuurin yhteensulautumia. Kämppä tulee luultavasti löytymään jostain saarten pääkaupungin Stone Townin basaarien varrelta.

Sekä Afrikan mantereen että eteläisen pallonpuoliskon henkilökohtainen valloitus lähestyypi siis!