Kivikaupungin kujilla 1

Pahoittelut jonkin aikaa jatkuneesta hiljaiselosta! Kotiin on nyt palattu akut täynnä Afrikan aurinkoenergiaa, jolla jaksaa porskuttaa kohti kevättä ja hoitaa viimeiset kouluhommat ja maisteriohjelmahakemukset pois päiväjärjestyksestä! Jotenkin kummasti olen ihan innoissani Suomesta, talvesta ja normaaliarkeen paluusta. Etupihan lumien lakaisemisesta, kouluun bussilla matkaamisesta, rakkaani kanssa omassa keittiössä kokkaamisesta ja siitä, miten helppoa ja stressitöntä on kun voi juoda taas hanavettä. Ja siitä kihelmöivästä tunteesta, kun suunnitelmat on kesästä eteenpäin vielä aivan auki eikä tulevasta ole muuta tietoa kuin että muutoksia tulee tapahtumaan. Sansibarilla vietetty aika oli ihanaa ja saari oli aivan valloittava paikka, mutta myös repivän opettavainen, kun kaikki se köyhyys ja oman tilanteen kohentamisen vaikeus iski vasten kasvoja jotenkin aivan eri tavalla kuin aikaisemmilla kehitysmaihin suuntautuneilla reissuilla, joilla ei ole turistina päässyt läheskään niin lähelle niin monien paikallisten ihmisten elämää kuin nyt. Tuosta reissusta riittää varmasti kuvamateriaalia ja puitavaa vielä pitkäksi aikaa. Tuliaisina toin kotiin lähinnä rannalta kerättyjä simpukoita, mausteita ja kangoja eli perinteisiä värikkäitä kankaita, joita etenkin naiset käyttävät pukimina. Niin ja yhden kuusimetrisen vahakangas-tengan, josta tuli keittiönverhot. Tässä olisi hieman kuvia Stone Townin kaduilta ja kujilta: 

Tunnetuin sansibarilainen on varmasti Freddie Mercury, mutta asialla ei juuri rahasteta turisteja ja tämä väitetty synnyintalonsa Mercury house taisikin olla lähestulkoon ainoa paikka, missä koko herrasta mitään mainittiin.

Kukkoja ja kanoja juoksenteli vähän missä sattuu, jopa parkkipaikalla.

 Puhelinkioski ja puheaikamyyjä sansibarilaiseen tyyliin.

Mehukkaita mangoja tuli popsittua muutama! Kuten myös ananaksia, passionhedelmiä, avokadoja, banaaneja ja papaijaa. Jackfruitia, käpyhedelmää ja breadfruitiakin tuli maistettua (ei hajuakaan miksi noita kutsutaan suomeksi).

Ehdin mä sentään viikon olla kotona, kun jo hankittiin toissapäivänä lentoliput Portugaliin hiihtolomaksi. Puolentoista viikon minitrippi osuu sopivasti karnevaaliaikaan (ja on muuten täysi yllätys anopilleni, toivottavasti ei raukka saa sydänkohtausta kun pamahdetaan sinne varoittamatta!), mutta siitä lisää toiste.

Castelo de São Jorge

Sinä aikana, kun porukat olivat Portugalissa käymässä, kierrettiin yhdessä takuulla enemmän nähtävyyksiä kuin koko muun Portugali-elon aikana yhteensä! Mutta kuten sanottu, kunnon turisteilu toi hauskaa vaihtelua työharjoittelussa puurtamisen täyteiseen arkeen. Aika ihanaan Lissabon-arkeen, mutta arkeenpa kuitenkin!

Aika hurjaa, että paikalla, jolla tämä kyseinen Maurien rakentama Pyhän Yrjänän linna seisoo, on ollut asutusta jo 600-luvulta eaa asti, ja ainakin joku linnoituskin kukkulalla on ollut jo vuodesta 48 eaa lähtien. Näkymät ylhäältä muurien päältä olimat päätähuimaavat, ja sieltä näkikin lähes koko kaupungin. Linnan pihalla kuljeskeli upeannäköisiä riikinkukkoja, joita piti tietysti kameran kanssa jahdata.

 Serkkulikka innokkaana poseeraamassa.

 Kämppäni sijaitsi jossain tuolla sataman läheisyydessä.

Tejo-joen takana horisontissa siintää Arrábida-vuoristo. Sitä oli välillä lohdullista tähystellä kaupunkihälyn keskeltä.

Linnan puutarha oli karuhko ja kuivahko, mutta toi ehkä kivisyydessään hieman mieleen jotkut japanilaiset puutarhat.

Kunnon pönötysposeeraus. Vaelluskengäthän on ihan sopivat kaupunki- ja hellejalkineet.. tai sitten ei, mutta yritin sisäänajaa niitä ahkerasti.

Gyl Raum o ain Raum

...ja näihän se on, ei auta kuin yhtyä tuohon raumankieliseen sutkautukseen! Vanha Rauma on aina yhtä tunnelmallinen oli vuodenaika mikä tahansa, ja sen pastellinsävyiset talot liiankin suloisia.

Porissa nuoruuteni viettäneenä olen pitänyt Raumaa ehkä hieman sellaisena tuppukylänä, jossa ei Klustermus-festarin ja Pitsiviikkojen (tai Raumanmeren juhannuksen, härregod sentään) eli kesäajan ulkopuolella tapahdu oikein mitään. Mutta ei kai siellä tarvitsekaan sen kummempia tapahtua, kunhan joku lämmittelemään kutsuva leipomo-kahvila on auki, putiikeiden näyteikkunoita voi ihastella kaduilla talsiessa, lehdet putoilevat puusta ja elämä lipuu eteenpäin omaa verkkaista tahtiaan. (Siinä kai se vanhojen kaupunkien viehätys usein piileekin, ne kun ovat säästyneet lähes kaikelta siltä, mitä leimaa kiire ja isot rahat.) Raumalaiset itse vaan saattavat olla asiasta eri mieltä.

Kukkopillikokoelma!

Puspus!