Kesäterkkuja Portugalista! Täällä on riittänyt vipinää niin loputtomasti, ettei ole ehtinyt istahtamaan blogin ääreen ollenkaan, ja tietokonetta tulee arkipäivisin töissä räplättyä aivan tarpeeksi.
Olen nyt painanut jo kaksi viikkoa duunia työharjoittelussa maanantaista perjantaihin, kymmenestä kuuteen, joten viikolla ei ole hirveästi jäänyt aikaa saati energiaa ylimääräiselle tekemiselle. Aamulla ja illalla pyöräilen vajaan neljän kilometrin matkan töihin Lissabonin sydämeen, ja joka kerta se tuntuu ruuhkaisessa ja pakokaasuisessa liikennekaaoksessa melkoiselta eloonjäämiskamppailulta, vieläpä kun tasaista maata ei reitilleni osu ollenkaan, vaan aina on joko painettava ylämäkeen tai lasketeltava alamäkeen. Matkaan saakin uppoamaan sellaiset 20-25 minuuttia. Jos noudattaisi liikennesääntöjä, ei menisi päin punaista eikä ajaisi jalkakäytävillä, niin siihen menisi varmaan tupla-aika, eikä luultavasti selviäisi hengissä, haha!
Koti- ja työkulmia lukuunottamatta Lissaboniin tutustuminen onkin jäänyt toistaiseksi vähemmälle, kun viikonloppuisin ollaan tultu tänne Sesimbraan maaseudun rauhaan. Suurkaupungiksi Lissabon on silti aivan valloittava, kaunis ja yllättävän vehreä puistoineen, katuja reunustavine puineen, kukkineen ja palmuineen. Kivettyjä kujia, ihanasti ränsistyneitä tai hajoamispisteessä olevia kauniita vanhoja taloja, katutaidetta, pikku kahviloita ja baareja on vaikka millä mitalla, sää on lämmin tai jopa kuuma, mansikat on halpoja, aurinko hellii säteillään ja rakentelen pikku puutarhaa takapihalle, jonka läheisyydessä asustelee vihreä papukaija! Syödään aamiaista aina terassilla ja tuo mistä lie karannut otus raakkuu usein naapuritalon katolla.
Tässä on kuitenkin kuvia pohjoisesta. Saavuin Portugaliin pääsiäislauantaina, ja sunnuntaina pakattiin kamppeet pakuun ja ajettiin viikoksi maan koilliskolkkaan, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Dinen pikkuruiseen vuoristokylään keskelle tajuttoman kaunista ja aavaa Parque Natural de Montesinhoa. Tilan ja avaruuden tuntu oli täällä todella vahva; joka kukkulan laelta avautui uusi, laaja näkymä maastopalon jälkien ja pilvivarjojen täplittämille karuille rinteille. Horisontissa Espanjan puolella näkyi vuorten rinteillä jopa lunta. Ehkä viime syksynä riehunut maastopalo osoittautui kuitenkin meidän onneksemme - vaikeakulkuiset pusikot olivat palaneet maan tasalle ja ympäriinsä vaeltelu oli helppoa. Vaatteet tulivat täyteen mustia nokiviiruja.
Tarkoitus oli boulderoida paljon, mutta omalta osaltani se jäi loppujen lopuksi muutamaan surkean pelokkaaseen yritykseen. Lohkareita täällä olisi todellakin riittänyt. Vuoriston kevät ei ollut vielä kovin pitkällä, kukat kyllä kukkivat mutta puissa ei ollut vielä lehtiä, sää oli viileä ja tuuli kylmä. Mulla ei tietenkään ollut edes pitkiä housuja mukana, koska tietysti oletin että Portugalissa olisi keväällä lämmin, mutta mitä vielä, palelin koko pohjoisessa vietetyn viikon muutamia takan edessä vietettyjä hetkiä lukuunottamatta. Tämä sitten kostautui vilustumisen muodossa. Viikolla myös satoi monena päivänä, mikä esti poikien kiipeilysuunnitelmat. Säästä ja kylmästä huolimatta nautin todella paljon olostani ja karun vuoristoluonnon kauneudesta ja rauhasta - syrjäinen kolkka onkin koko maan harvoiten asuttu. Pyöreiksi hioutuneiden siirtolohkareiden täyttämät rinteet toivat mieleen Intian Hampin, missä on hieman samanlaiset maisemat. Käytiin useaan otteeseen myös Espanjan puolella. Sen huomasi lähinnä tien päällysteen ja kylien tiilikattojen värin vaihtumisesta. Näin suomalaisesta näkökulmasta (harvaanasuttu alue tarkoittaa tosiaankin jotain keskellä metsää sijaitsevaa) katsottuna pieniä kyliä oli ripoteltu vähän joka puolelle, eikä lähimpään kylään koskaan ollut montakaan kilometriä, vaikka välillä tuntuikin, että on yksin keskellä hiljaista avaran loputonta maailmaa. Voi sitä onnea.
Postailen erikseen itse kylästä ja retkistä Bragançan kaupunkiin sekä Espanjaan Sanabria-vuorille. Kuulumisiin! Kyllä se kesä kohta koittaa sinne Suomeenkin!
