Ristiriitaisuuksien saari

Tämä on oikea ristiriitaisuuksien saari. Toisaalla maaseutukylän kioskilta ei saa ostettua välipalaa, sillä siellä ei ole ruokaa mitä myydä, kun kysyntääkään ei juuri ilmene. Hedelmiä sentään on vaikka muille jakaa. Hohtavanvalkoisia hiekkarantoja reunustavat toinen toistaan hulppeammat hotellit, joihin ei kuitenkaan ole vaivauduttu rakentamaan edes kunnollisia teitä, vaan rantaan pääsee ainoastaan kuoppaisia kärrypolkuja pitkin. Ihmetyttää, miten hotellien omistajia ei kiinnosta edes oman etunsa takia korjata niitä. Muutaman sadan metrin päässä resorteista elää kyläkaupalla ihmisiä, joiden lapset kulkevat kylänraitilla reikäisissä ja likaisissa vaatteissa, ilman kenkiä, ja joiden tulevaisuutena on mitä luultavimmin jatkaa perheen maapläntin viljelyä, joka ei kuitenkaan tuota tarpeeksi ruokaa ja heinäsirkat saattavat syödä koko sadon parissa päivässä, tai sateet viivästyä jolloin kaikkii kuivuu pystyyn, ja sitten on nälkä. Tuloja ei ole senkään vertaa, että saataisiin säästettyä rahaa kaivon rakentamiseen jotta voitaisiin viljellä enemmän, mutta lomailevat italialaiset ja muut turistit kyllä käyttävät surutta saaren pohjavesivaroja. Turismi hyödyttää Stone Townin ulkopuolella todella harvoja paikallisia, sillä hotellien työntekijätkin ovat usein tulleet mantereelta tänne töihin. Nungwin korallikivestä rakennetun tomuisen kylän läpi kuljettuani itkin vartin bungalowin portailla maailman epäreiluutta. Kylän kaupat oli suljettu, en tosin tiedä oliko syynä viikonloppu vai ostajien puute, aurinko porotti ja ilma oli kuivemman oloista kuin muualla saarella, lapset heittivät mzungua kivillä ja yksi pieni poika makasi maassa sairaan näköisenä. Mutta ei täällä itku auta, vaan on pysyttävä positiivisena ja varottava kyynistymästä, ei tätä muuten voi tehdä. Mun yksi opettaja meinasi, että nämä kansainväliset kehy-hommat ovat elämäntapa tai jonkunnäköinen kutsumustyö, ja oli varmaan ihan oikeassa. Oon nyt hakemassa näihin liittyvään maisteriohjelmaankin Jyväskylään, missä voi olla ympäristötiede pääaineena, joten toivottavasti opiskelupaikka irtoaa!

Bungalowin suihkustakin tuli muuten Nungwissa pelkkää merivettä ja viikonlopun jälkeen tukka muistutti enemmän muovailuvahaa kuin hiuksia. Sillä tosin ei ole tekemistä paikallisten köyhyyden, vaan paikan eurooppalaisen omistajan valintojen kanssa. Ainakin tässä tuntee tekevänsä tärkeää työtä, vaikka en tiedä, kuinka paljon hyötyä näin pienestä projektista loppujen lopuksi on. Vaan pienistä puroista kasvaa suuri virta ja ihmisten kouluttaminen on aina tärkeää. SUFO-projekti siis tukee 27 elinkeinoryhmän (joiden joukkoon mahtuu niin viljelijöitä, vuohien ja simpukoiden kasvattajia, puunistuttajia kuin ravintolan pitäjiäkin) toimintaa järjestämällä koulutusta liittyen kirjanpitoon, cost & benefit analyysiin ja maatalouteen kuten peltometsäviljelyyn. Ryhmät saavat myös pientä materiaalista apua työkalujen, taimien ja siementen muodossa. Näiden lisäksi tuetaan uuden metsänsuojeluhdistyksen toimintaa ja kapasiteettiä. Tämän perimmäisenä päämääränä on suojella metsänsuojelualuetta luomalla ihmisille vaihtoehtoisia tulonlähteitä, jotta metsää ei tarvitsisi pilkkoa polttopuiksi, ja samalla edistää saaren ruokaturvaa, sillä täällä tuotetaan vain puolet täällä syödystä ruuasta, ja väkeä on kuin pipoa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin voin kirjoitella myöhemmin lisää tästä monitorointihommasta, mitä täällä olen tekemässä.

Nyt Afrikan reissu on jo reippaasti yli puolessa välissä, 10 päivää jäljellä, ja monitorointihaastattelujenkin kanssa viedään lähes viimeisiä. Paljon on jo nähty ja tehty, mutta ihan vielä ei tee mieli palata kotiinkaan! Snorklaamiseen valittiin huono päivä, jolloin meri kävi aika hurjana ja näkyvyys oli surkea, mutta uudestaan pitäisi kenties päästä yrittämään viikonloppuna. Nykin on tosi tuulinen, joskin kuuma ilma, mutta täällä yhden hotellin kattoterassilla käy ihanan vilpoinen viima. Toissapäivänä juhlittiin uuttavuotta isoissa rantabileissä Kendwassa suomalais-saksalaisella porukalla, oli aika hauskaa ja tuli juteltua monien erilaisten ihmisten kanssa, kuten yhden maasain kanssa heidän perinteistään ja yhden Suomessa asuvan sansibarilaisen kanssa. Rahaa tosin paloi vähän liikaa, ei ollut mitkään halvat bileet ne! Kotona oltiin aamukuudelta auringon noustessa. Viikonlopuksi suuntaan sohvasurffaamaan Jambianiin saaren itärannikolle. Voin vaan sanoa, että kyllä täällä kelpaa olla, vaikka ikäväkin välillä on, lähinnä Joséta.

Ihanaa alkanutta uutta vuotta ihmiset!

Jäinen meri ja muita ihmetyksen aiheita

Mitä ihmettä haluaisin vajaassa viikossa näyttää kahdesta kotikaupungistani sielunkumppanille, joka näkee Suomen ensimmäistä kertaa? No Aurajokea seilaavan Förin tietysti. Iltapäiväutuisen maiseman Tähtitorninmäeltä. Joenvarren sorsat ja purjelaivat ja opiskelijahintaisen kasvisravintolan vanhassa rahtilaivassa. Harmaat maaliskuun alun päivät jolloin voi polkea kakspäällä sinisellä mummopyörällä Luolavuoren metsikköön tuijottelemaan kivenjärkäleitä, joille ei kuitenkaan uskalla ilman patjaa kiivetä. Kauppatorin ja karjalanpiirakat ja kaurapuuron. Voimalanpiipun, jossa öisin hehkuu Fibonaccin lukujono.

Kallon majakkarannan, Yyterin dyynit ja jäisen meren, kasvoja polttavan kylmän tuulen. Ruovikoiden ympäröimän lintutornin Kokemäenjoen suistossa, jäällä istuvan merikotkan. Tärkeät ihmiset ja maalaismaisemat auton ikkunasta.

Uuden urheilulajin opettelemisen luistinradan ollessa viimeistä päivää auki. Tampereella Pyynikin näkötornista avautuvan sumuisen järvimaiseman ja sen kahvilan munkit. Lappiin ei ehditty eikä edes Turun linnaan. Mutta ne loput ehtii hyvin joskus toiste, syksyllä tai myöhemmin!

Ja sitten seuraa tajunnanvirtaisia mietintöjäni suomalaisuudesta, joten naama vakavaksi. Oon vähän pohdiskellut omaa suhdettani kotimaahan sen jälkeen, kun eilen pelästyin aprillipilaa kuvitellen hetken, että Ukrainan lisäksi Venäjä olisi marssittanut sotilaitaan Suomenkin rajalle. Oon pitkään ollut kärjistetysti sitä mieltä, että hiiteen koko lapsellinen sotaleikkiarmeija ja kaiken maailman isämmaanpuollustajat. Ei mulla ole mitään niin vahvaa sidettä tähän valtioon tai sen kansaan, ettenkö sodan syttyessä voisi lähteä muille maille turvaan, sama se lopulta on missä maassa sitä asuu. Mutta jotenkin kaikki ne pienet, unohdetut kulttuurin palaset ja suomalaisuuden muistot, joita kerta toisensa jälkeen hankkiudun pölyisiin autiotaloihin pällistelemään, ovat tehneet muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen. Oon joskus jopa herkistynyt kyyneliin niiden äärellä. Ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat saaneet tämän tytön olemaan hyvällä tavalla ylpeä kansastaan ja juuristaan, oonhan suorassa polvessa Jaakko Ilkan lapsenlapsenlapsen-jne.-lapsi (sen nuijasodan kapinallisen). Oon ymmärtänyt, että Suomi on muutakin kuin joku valtiorakenne ja se edustaa itselleni paljon sellaista, mitä ei mistään muualta löydä, ja mikä voisi muiden kuin suomalaisten hallussa aivan liian helposti kadota. Tämän lisäksi on tietysti myönnettävä, että onhan tämä yksi maailman parhaimpia paikkoja ihmisen elää, kaikkine epätäydellisyyksineenkin. Me saadaan pitää pitkälti itsestäänselvyyksinä sellaisia asioita kuin sananvapaus, sukupuolten tasa-arvo, suhteellisen luotettava poliisi ja puhdas luonto, asioita, joista muualla maailmassa taistellaan. Niinpä sen aprillihetken verran, kun kuvittelin jonkin sortin poliittisen kriisin olevan lähellä, tajusin, että en mä täältä mihinkään livohkaan lähtisi. Aseella en osaa ampua enkä muutenkaan halua vahingoittaa ketään, mutta tekisin silti voitavani sen eteen, että tämä kansa saisi vastakin pitää maansa. Enkä nyt tarkoita mitään Suomi suomalaisille -idiotismia, olenhan itsekin syvästi rakastunut melko varmasti tulevaan maahanmuuttajaan. Tällaistapa siis tänään. Mielipiteitä saa jakaa!

Korkealta näkee kauas

Juoksin tänään Hirvensalon saareen ja päätin kiivetä laskettelukeskuksen rinteen huipulle. Ehkä etsin sieltä alitajuisesti jotain uutta perspektiiviä asioihin. Tuntuu, että minulla on menossa jokin kummallinen henkilökohtainen kriisi. Ihan kuin odottaisin jotain suurta elämänmuutosta tapahtuvaksi, vaikka minulle ei ole ollenkaan selvää, mikä se voisi olla. Olen levoton ja välillä ahdistunutkin, enkä usein tunnista omaa käytöstäni. Samaan aikaan olen silti myös paljon iloisempi. Olen alkanut puhua hirveän paljon, nauraa kovempaa kuin ennen, purkaa energiaa muuttuneilla tavoilla. Näen outoja unia, ajatuksissa pyörii asia, jota mieluummin en ajattelisi. Se turvallinen kuva, joka minulla on ollut siitä, millaista haluaisin elämäni olevan, on jostain syystä muuttunut sekavaksi ja osittain myös kadonnut. Eipä tässä silti muu auta kuin lopettaa liika asioiden vatvominen, elää elämää niin kuin parhaalta tuntuu ja ajatella, että kaikki tulee kyllä lopulta selviämään ja menemään juuri niin kuin sen on tarkoituskin mennä.

Siellä laskettelurinteen kellanharmaalla ja mutaisella huipulla hiipuva, hämärä päivä oli kääntymässä illaksi, kuoritakin pintaan kerääntyivät tihkusateen jäljet. Sumu peitti alleen meren ja kaupungin valot. Rinne kasvoi kuolevaa heinää, missään ei näkynyt ristin sielua. Paikassa oli tähän aikaan vuodesta, ennen lumien tuloa, jotain hyvin rappioromanttista. Kotimatkalla huomasin pajunkissat, ja mietin, ovatko ne aina puhjenneet myös marraskuussa. Muistin kiinnittäneeni niihin myöhäissyksyllä huomiota ensi kerran viisi vuotta sitten. Kameran olin jättänyt kotiin, mutta aloin pohtimaan niitä kaikkia isoja ja pieniä huippuja, joille olen elämässäni kavunnut. Suurin osa niistä on sattuneista syistä ollut ulkomailla, mutta on niitä löytynyt muutamia arjestakin. Huomasin pitäväni huipuista, niiden saavuttamisesta ja näköaloista, jotka niiltä aukeavat. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan mene pidemmälle, etten vaikka kehitä pakkomiellettä Mt Everestille kiipeämisestä. Tässä osa huippukokoelmaani:

 Kreeta

 Jokin pohjoissatakuntalainen laskettelupaikka, jonka nimeä en vain saa päähäni

 Arambol, Intia

Rishikesh, Intia

Udhagamandalam eli Ootacamund eli Ooty, Intia

 Mysore, Intia

 Patnem, Intia

 Tähtitorninmäki, Turku

Koroistenniemi, Turku (tämä on kyllä huippujen joukossa tosi pieni, mutta tärkeä).