Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotimaanreissaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotimaanreissaus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. joulukuuta 2014

Gyl Raum o ain Raum

...ja näihän se on, ei auta kuin yhtyä tuohon raumankieliseen sutkautukseen! Vanha Rauma on aina yhtä tunnelmallinen oli vuodenaika mikä tahansa, ja sen pastellinsävyiset talot liiankin suloisia.


Porissa nuoruuteni viettäneenä olen pitänyt Raumaa ehkä hieman sellaisena tuppukylänä, jossa ei Klustermus-festarin ja Pitsiviikkojen (tai Raumanmeren juhannuksen, härregod sentään) eli kesäajan ulkopuolella tapahdu oikein mitään. Mutta ei kai siellä tarvitsekaan sen kummempia tapahtua, kunhan joku lämmittelemään kutsuva leipomo-kahvila on auki, putiikeiden näyteikkunoita voi ihastella kaduilla talsiessa, lehdet putoilevat puusta ja elämä lipuu eteenpäin omaa verkkaista tahtiaan. (Siinä kai se vanhojen kaupunkien viehätys usein piileekin, ne kun ovat säästyneet lähes kaikelta siltä, mitä leimaa kiire ja isot rahat.) Raumalaiset itse vaan saattavat olla asiasta eri mieltä.



Kukkopillikokoelma!

Puspus!


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Aikamatka pronssikaudelle

Käväistiin taannoin syyslomalla Raumalla harjoittamassa kotiseutumatkailua. Wanhan Rauman (josta juttua myöhemmin) lisäksi käytiin Sammallahdenmäen röykkiökalmistolla. Törmäsin paikkaan ensimmäistä kertaa Metallia matkassa -blogissa, ja vasta sen jälkeen muistin, että taitaapa siinä kasitien varressa jokin opastekyltti Sammallahdenmäelle olla! Huolimatta kymmenistä kyseisen kyltin ohi ajamisista en koskaan ollut käynyt paikassa (tai edes vaivautunut ottamaan siitä selvää), mutta röykkiöhaudat kuitenkin kuulostivat niin jänniltä, että pitihän niitä lähteä ihan varta vasten katsomaan.

Metsänpeikko ja käkkärämänty


Sammallahdenmäki on ollut UNESCO:n maailmanperintökohteiden listalla vuodesta 1999 lähtien ja sinne on haudattu vainajia pronssikaudella ja varhaisella rautakaudella. Vanhin hauta on ajoitettu vuosien 1300-1000 eaa välille. Haudoista on löydetty paasiarkkuja, hiiltä, luita ja katkennut rannerengas. Vainajat on laskettu kivistä muotoiltuihin paasiarkkuihin joko toisessa, puisessa arkussa tai eläimen taljaan kiedottuina, tai sitten polttohautauksen jäljiltä on haudattu pelkät luut. Esim. täältä voi lukea lisää.


Syksyisenä maanantai-iltapäivänä ei alueella näkynyt eikä kuulunut ristin sielua. Röykkiöhaudoilla ja kallioilla samoilu kävi siis ihan luontoretkestä. Paikka on muuten ollut aikoinaan merenrannassa. Itseäni säväytti etenkin ensimmäisessä kuvassa näkyvä Kirkonlaattiaksi ristitty hautarakennelma kaikessa täsmällisyydessään ja tasaisuudessaan. Asiaan kuului tietysti myös alueen pronssikautisten asukkaiden sekä heidän elämänsä ja hautajaisseremonioidensa kuvitteleminen, sillä ei tuollaisista kivikasoista muuten kovin paljon välttämättä saa irti. Jotkut hiidenkiukaista oli kaivettu auki ja ryöstetty aikoinaan, ja sitäkin toimenpidettä oli jännittävää kuvitella mielessään. Itsellekin tuli vähän luolamiesolo! Kyllä tätä voi suositella kaikille Satakunnassa pyöriville!


Ps. Tämä on tämän blogin kolmassadas postaus! Jestas sentään, mutta onhan tätä jo 3 ja puoli vuotta tullut pidetyksi. Eksyin lueskelemaan noita alkuaikojen merkintöjä, ja niistä kyllä huomaa että jonkin verran on (onneksi) taidettu niistä ajoista kasvaa. Mulla on tässä ollut sellainenkin fiilis, että blogi kaipaisi päivitystä, etenkin ulkoasun osalta. Varmaan vähintään pohjamallia pitäisi vaihtaa, tai siirtyä kokonaan bloggerista pois. Suosituksia? Myös vapaaehtoisia ulkoasun koodaajia otetaan vastaan!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ruska- ja lintuterapiaa


Lämpimissä sävyissä hehkuva ruska.
 Helsingin-pyrähdyksellä Hietalahden hautausmaalla tavattuja hullunkurisia titi-tyyppejä (nykyisin kai ti-tyyppejä).
Joskus sai nauttia aamupalasta auringonpaisteessa. (Miksi, oi miksi vedinkään niitä verhoja suoraan silmiin paistavan auringon eteen?)
 Kesylle oravalle ei kelvannut repun pohjalta kaivettu eväsbanaani, toisin kuin tali- ja sinitiaisille, mutta kävyt sentään tekivät kauppansa.
Ruissalon tammimetsien siimeksessä taannoin.
 Portugalin-poika ja lokakuun lumisade.
 Joutsenperhe jauhoi apaattisen oloisena levää...
...mutta sorsat sentään vaikuttivat tyytyväisiltä eloonsa.

Käytiin muuten Helsingissä siksi, että mun iskän ukkobändi esiintyi Tavastialla! Melkoista, vaikka kyseessä olikin yksityistilaisuus Mäkkärin työntekijöille (kyllä, luit oikein!). Me toimittiin tosi professional -kuvaajina, jotta päästiin katsomaan keikkaa, jolla oli mukana soittamassa oikeakin julkimo, blues-kitaristi Erja Lyytinen. Paikalla tanssikilpailua tuomaroimassa oli myös iki-ihana (näin voi ainakin tässä tapauksessa sanoa) Aira Samulin ja Haloo Helsinkikin bongattiin takahuoneesta odottelemasta soittovuoroaan ennen Turun-bussille juoksemista. Että semmosta tuli koettua tällä kertaa! Mua kyllä välillä aina naurattaa, että mihin kaikenmaailman tilanteisiin sitä ihminen välillä päätyykään.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Helvetistä itään ja länteen

Seitsemisen seikkailuista ja hirvikärpäsistä selvittyämme jatkoimme kansallispuistokierrostamme reilun 60 kilometrin päässä sijaitsevaan Helvetinjärven kansallispuistoon. Täällä oli enemmän monumentaalisia kalliomuodostelmia ja korkeuseroja, mutta metsä ei ollut yhtä vanhaa kuin Multiharjulla. Omalla tavallaan yhtä hienoa tosin.

Uhkaavan tummanpuhuvasta Helvetinportista tuli ulos hymyilevää porukkaa, joten uskaltauduimme sisään.
 Munarykelmä ja limaklimppi kaidepuulla. Tunnistaako joku, mikä elukka nämä oikein on jälkeensä jättänyt?
 Kansallispuiston päänähtävyys elikkäs järveen johtava rotko nimeltä Helvetinkolu.

Helvetinportilta lähtevät merkityt patikointireitit olivat kaikki joko turhan lyhyitä tai pitkiä, mutta karttaa tiirailemalla huomattiin katkoviivalla merkitty polku, jota seuraamalla voisi kävellä mukavanmittaisen reilun kymmenen kilometrin lenkin. Noh, polulle kääntymisen koittaessa käveltiin tietysti ensin koko suuren kuusen takana piilotelleen polun ohi ja jouduttiin huutelemaan hajaantunutta ryhmärämäämme keskellä korpea, kun puhelimetkaan ei syystä tai toisesta toimineet. Koko poppoon vihdoin löydettyä oikealle polulle huomasimme sen muistuttavan enemmän soista, pitkospuutonta ja kaatuneiden puunrunkojen tukkimaa temppurataa kuin polkua. Sukathan siinä lammikoita ja tukkeja ylittäessä kastui, mutta olipahan hauskaa, ja loppujen lopuksi löydettiin kuin löydettiinkin takaisin ihmisten ilmoille! Lisäksi taskut täyttyivät suppilovahveroista.