Viimeiset seikkailut Amerikan mantereella

Rivas

Lähdettiin aikaisin aamulla Granadasta, jotta ehdittäisiin mahdollisimman pitkälle ennen pimeän tuloa ja bussiliikenteen loppumista. Taas piti suorittaa bussin vaihto Rivasissa. Oli vähän semmoinen fiilis, että taas täällä. Olihan se jo kolmas kerta. Syötiin desayuno típico vegetarianot, mua nauratti valokuvausstudio Lenin Guevara. On siinäkin taas annettu nimi lapselle. Koulubussimatka rajalle jäi viimeiseksi tältä erää, näkymät bussin punaisesta ikkunasta olivat sellaiset, kuin ne melkein jokapuolella Nicaraguaa olivat - savannimaista aukeaa maisemaa, jonka horisontissa siintävät vaihtuvat kartionmalliset tulivuoret.

Costa Rica

Meillä oli kovasti tarkoitus ehtiä käymään pilvimetsässä. Bussimatkustamisen hitaus ja vuorojen harvuus kuitenkin yllätti (vaikka olisihan se pitänyt arvata) ja kaiken kukkuraksi elettiin molemmat siinä uskossa, että meidän lento lähtisi parin päivän päästä aamulla, vaikka se lähtikin oikeasti vasta myöhään iltapäivällä. Oltiin kumminkin tultu jo laidunnummien (entisten sademetsien) ympäröimään Tilarániin asti, ja jumahdettiinkin yöksi sinne. Syötiin kiinalaista ja nukuttiin oikein hienossa hotellissa, jonka aulassa oli suihkulähde ja jonka hinnasta saatiin tingittyä yli puolet pois ja loppujen lopuksi saatiin huone 20 dollarilla. Aamulla päätettiin lähteä takaisin samaa reittiä mitä oltiin tultu, ettei vain myöhästyttäisi siltä lennolta. Oli kamalaa nähdä, miten paljon Costa Ricassa oikeasti onkaan niitä sademetsiä laitettu matalaksi, ja vain sen takia että saadaan lisää lähestulkoon paljasta laidunmaata lihakarjalle. Vaikka sitä kuinka pidetäänkin kansallispuistojen maana ja yhtenä maailman vihreimmistä maista, niin aika helposti siellä Mastatalin lähelläkin tuntui lupia kansallispuistoalueella tapahtuviin hakkuisiin irtoavan.

 Alajuela

Alajuela sijaitsi lähimpänä lentokenttää ja haluttiin mennä mieluummin sinne kuin jo nähtyyn pääkaupunki San Joséen. Se oli kuitenkin rutkasti tylsempi ja keskiluokkaisempi paikka keskuspuistossa istuskelevine lihavine ihmisineen. Viinakaupassa, josta ostettiin viimeinen tuliaisrommipullo, oli suloinen hassu kissanpentu, joka putosi kirjapinon päältä. Alajuelassa koettiin myöskin reissun viimeiset ruokakiukut normaalien ruokaravintoloiden puutteessa, jälleen kerran. Meidät heitettiin myös baarista ulos, koska meillä ei ollut näyttää papereita! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kukaan niitä tuolla kyseli, ja sekin tapahtui vasta sen jälkeen, kun meillä oli jo ne kaljapullot kädessä. Kaatoivat sentään ne kaljat meille mukaan muovituoppeihin. Siinä vaiheessa kun huomattiin lentoaikataulun oikea laita, alkoi harmittaa ihan vietävästi se pilvimetsänkin väliinjääminen. Kyllä tuntui hyvältä päästä vihdoin ja viimein lähtemään kohti Eurooppaa ja Madridia.

Granada, osa 2

Illalla lähdettiin kävelemään poispäin keskustasta ja löydettiin mukava rokkibaari graffitein koristellun kujan päästä. Kysyin tarjoilijalta ruokalistan oudonnimisestä ateriasta ja hän vastasi, että se on vanhoja banaaneja. No eihän niitä nyt voinut jättää maistamatta. Banaanit oli kylläkin kuivattuja ja siksi kai vanhoja. Höysteenä oli kaaliraastetta, salsaa ja hapankermaa, noms. Baarissa oli kyllä taas meneillään jotain niin kummallista touhua, kun isot miehet kävi vuorotellen ja yhdessä vessassa vetämässä kokkelia nokkaansa, ja riehaantuivat sitten täysin tanssimaan ja laulamaan.
Nicaragua-järven rannalla oli myös oikein kunnon rantabulevardi, Granadan yöelämän keskipiste (päivällä ei muuten sen Isla de Ometepen hyttysepisodin jälkeen tehnyt kyllä tippaakaan mieli mennä kuumaan järveen uimaan). Suunnattiin siis sinne, kun ensin oltiin ärsytetty hostellin yövahtipojua joka ei olisi millään päästänyt meitä pihalle sieltä. Lopulta hän suostui, mikäli emme tulisi takaisin ennen aamukuutta. Sovittu sitten. Käveltiin sinne yökerhoon vaikka kuulemma se olikin vaarallista ja meinasin saada sydänkohtauksen kun joku ukkeli tuli meitä varoittamaan, mutta minusta perillä oli kyllä paljon kuumottavammat oltavat, kun saatiin heti kimppuume joku kummallinen vedättäjäseurue, joista yksi oli kai mykkä ja päästi kurkustaan vain epämääräisiä vingahduksia. Kaljatkin jäi juomatta kun pelättiin että ne oli laittaneet niihin tyrmäystippoja, haha. Aamun sarastaessa ja yökerhon sulkeutuessa katseltiin miten hurja määrä lepakoita aloitti ruuanetsinnän hämärässä ja lopetti sen ihan yhtä nopeasti kun tuli niille liian valoisaa. Siirryttiin rantamuurin päälle ihastelemaan auringonnousua ja ihmettelemään sitä, miten yhtäkkiä koko kaupunki tuntui lähteneen rantalenkille.
Päivä kului sitten nukkuessa ja kokkaillessa hostellin olemattomasti varustellussa keittiössä, mutta iltasella lähdettiin etsimään tuota upeaa sairaalanrauniota, jota halusin päästä kuvaamaan Sairaalan ovella olikin vastassa kaksi konekiväärivartijaa. Ompa siinäkin duuni, vahtia nyt jotain kivikasaa muka sen takia, että sen katto voisi romahtaa jonkun harhailijan niskaan? Erittäin kuumottuneina kierrettiin kuitenkin kulman taakse ja sain kuin sainkin koko paikan dokumentoitua ennen kuin kiukkuisen näköinen vartija alkoi lähestyä uhkaavasti ja lähdettiin puolijuoksua tiehemme.

Väriterapiaa Granadan kaduilla, osa 1

Bussin kaartaessa sateenkaaren väreissä loistavan Granadan keskustaan olin ensiksi pudottaa alaleukani. Oli niin siistiä ja ihanan näköistä! Olisi pitänyt arvata, että se tarkoittaa sitten myös sitä, että Lennonin biisistä nimensä lainanneessa jenkkiomistuksessa olevassa ravintolassa annoshinnat ilmoitetaan dollareissa (olisi John varmaan suuttunut, jos tietäisi miten överihinnoitellun paikan seinään hän on naamansa saanut), vesi myydään pullossa kolminkertaisella hinnalla eikä halvempaa ja ekologisempaa muovipussivettä löydy mistään. Totuuden nimissä täytyy silti sanoa myös, että nautin ihan tajuttomasti kun vihdoin sain eteeni jotain niinkin simppeliä ja raikasta ruokaa kuin fetasalaattia ja eurooppalaistyylistä leipää! Voi sitä onnea. Jo se oli ihanaa, että ruokalistoilta ylipäätään löytyi kasvisannoksia.
Granada oli silti vähän kuin turisteja varten puunattu, maalattu ja kiillotettu Léon, kaunis kaupunki jonka keskustassa ei edes asu monikaan paikallinen. Saati sitten, että sen kaduilla olisi kukaan marssinut mielenilmauksen riveissä punalippua kantaen niin kuin eläväisen kaupunkisisarensa kujilla.

Vitsit miten ikävä mulla on tuota kirkkaansinistä taivasta.