Halusin mennä Quetzaltenangoon oikeastaan vain siksi, että eräs Von Hertzen Brothersien biisi kertoo samannimisestä kaupungista, vaikka en kylläkään edes tiedä, onko kyse juuri tästä. Nyt oltiin laaksossa jo yli kolmessa tonnissa, viileyteen ehkä totuttu jo tai sitten ihanan mummon pyörittämän kodinomaisen guesthousen paksut ja painavat täkit pitivät kylmän loitolla. Meidän huone oli vanha autotalli, mutta majatalo oli todella halpa, puhdas ja siellä oli keittiö, joten päästiin tekemään itse ruokaa. Voi että se olikin hyvää pitkästä aikaa. Läheisessä lihakaupassa myytiin reissun parasta kotitekoista ja jonkin kasvin lehteen käärittyä juustoa. Quetzaltenangossa oli paljon eurooppalaisiakin nuoria ihmisiä, jotka olivat tulleet sinne opiskelemaan espanjaa tai jopa töihin. Se vaikuttikin jotenkin sellaiselta opiskelijakaupungilta. Käveltiin ympäriinsä kaupungin mäkisillä laitamilla, käytiin syömässä suolaisia creppejä, pelattiin biljardia, metsästettiin yhtä hemmetin avokadoa ainakin viidestätoista eri pikkukaupasta kuitenkin tyytyen lopulta menemään supermarkettiin (kuvien tori sijaitsi toisella puolella kaupunkia), ja paikallisten ihmetykseksi juotiin kaljaa litran pullosta puistonpenkillä katsellen, kun joku vastavalittu lapsimissi perheineen poseerasi kameralle säihkyvissä juhlatamineissa. Torinaiset eivät pitäneet valokuvattavana olosta. Muistankohan oikein jos väitän, että heillä on uskomus, jonka mukaan valokuvaaminen varastaa heidän sielunsa? Toivottavasti eivät pahastuneet kovin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti