Rintakehä täynnä valoa

Päätin muutama viikko sitten joululomani ilmaisullisen terapian viikonlopulla Tammisaaressa. Olin etukäteen kuvitellut syvähengityksen ja aktiivisen meditaation tarkoittavan jotain aivan muuta, sellaista harmitonta hengittelyä, enkä ehkä olisi uskaltanut lähteäkään jos olisin tiennyt, että löytäisin itseni purkamasta syvimpiä tuntemuksiani kehollisesti hyvin alkukantaisella, melkein eläimellisellä tavalla. Matkustin voimakkaan hengityksen avulla, en vain oman pääni, vaan koko kehoni sisälle. Löysin raivoa, lapsenomaista kiukkua, voimantuntoa ja syvää rauhaa. Uskalsin päästää ne kaikki ulos, hakata tyynyä lattiaan, huutaa, kiljua, tehdä mitä vain, puhdistua. Toivotin auringon noustessa uuden päivän alkavaksi hitain liikkein ja rintakehä täynnä valoa, onnistuin hetkittäin karkottamaan ajatukset siitä, miltä liikkeeni mahtoivat näyttää ja mitä muut niistä ajattelivat. Tanssin kaikkien niiden ihanien ihmisten kanssa ja katsoin heitä jokaista vuorollaan silmiin. Hymyilin. Kerroin heille, miltä minusta tuntui. Uskalsin olla avoin, niin avoin kuin pystyin, vaikka se olikin vaikeaa. Viikonloppu oli hyvin rankka, sen jälkeen jokainen lihakseni oli kipeä ja polveni auki liukastuttuani ulkona, mutta sekä keho että mieli tuntuivat kevyemmiltä, vapautuneilta ja puhdistuneilta. Enpä ollut etukäteen tiennyt sitäkään.