Camino de Santiago

Ehkä joku muistaa minun kertoneen elokuisesta pyhiinvaelluksestamme joskus silloin ennen matkaan lähtöä. Nyt on aika palata noihin päiviin ja kertoa kaikesta kauniista, rankasta ja kaikesta siltä väliltä, jota tuon apostolinkyydillä tehdyn reissun aikana koin. Matkaa taitettiin reippaat 270 kilometriä Coimbrasta Espanjan rajalle La Guardiaan, matkatovereina ystäväni Lensku sekä tietysti Zé. La Guardiassa kuitenkin käännyimme Zén kanssa takaisin Portugalin puolelle, hyppäsimme junaan ja lähdimme kotiin, Lenskun jatkaessa yksin loppuun saakka (hatunnosto tästä, varsinkin kun neidin loppumatkan päiväbudjetti oli ollut 3 euroa!). Olimme joka tapauksessa päättäneet jatkaa matkaa eriksemme, meillä kahdella kun oli vähemmän aikaa käytettävissä, sillä Zén Suomeen muuttoa varten oli vielä järjestettävää. Tuntui myös, että kolmen hengen porukka oli liian suuri tällaiselle reissulle, jonka tarkoituksena on jonkinlainen kävelymeditaatio ja vain oleminen ja tekeminen. Parasta olisi ollut kävellä yksin tai korkeintaan kaksin, jotta olisi voinut mennä enemmän omaa tahtiaan, eikä kaikkien olisi tarvinnut pysähdellä aina, kun yksi halusi vessaan. Osittain kuljimmekin erillämme, mutta tavaten taas aina jossain vaiheessa päivää.

Taipaleen kesken jättämiseen olikin syynä nimenomaan aika. Me olimme varanneet matkaan ne kolme viikkoa, jotka jäivät mun työharjoittelun ja Suomen-lentojen väliin. Espanjan rajalle päästyä niistä oli jo käytetty kaksi, mutta matkasta oli jäljellä vielä melkein puolet. Polvet ja akillesjänteet huusivat hoosiannaa ja olisivat ainakin tuossa vaiheessa tarvinneet enemmän lepoa kuin mitä olisimme ehtineet lepoon käyttämään. Päätimme siis lähteä suosiolla kotiin ja kenties palata tuolle tielle uudestaan jatkamaan. Jotkut tekevät pyhiinvaelluksensa osissa aivan tarkoituksella. Itse olin kuitenkin ehkä sitä mieltä, että luonnossa vaeltaminen on enemmän oma juttuni. Tämä Camino Portugués sisälsi aivan ihania vehreitä maisemia ja nautinkin eniten metsäosuuksista, jotka jäivät usein urhan lyhyiksi, mutta matkaa taitettiin myös maantien laidassa rekkojen huristaessa ohitse, teollisuusalueilla sekä esikaupunkien läpi. Tietysti reittien on tarkoituskin kulkea kylästä kylään, jotta palveluita on tarpeeksi eikä pyhiinvaeltajan tarvitse kantaa suurta varustearsenaalia mukanaan, mutta me kun sitä telttaa ja retkikeitintä joka tapauksessa kuluissa säästääksemme raahasimme, pidemmät luonto-osuudet  eivät olisi ollenkaan haitanneet. Portugali ja Espanja taitavat kyllä olla niin tiheästi kansoitettuja, ettei ihmekään, että kyliä tuli vastaan jatkuvasti.

Sitten kuvia ja tunnelmia matkan varrelta kunnon reissukertomuksen muodossa (ison ja painavan järkkärin jätin kotiin, joten omien kuvieni laatu on pokkaritasoa)!

Päivä 1

Lähtöaamuna olimme pahasti myöhässä, mutta ehdimme kuin ehdimmekin bussiin, jolla meidän oli määrä matkata Lissabonista Coimbraan. Olimme hankkineet pyhiinvaeltajan passit jo edeltävien päivien aikana, joten etsiydyimme paikalliseen katedraaliin saadaksemme passeihin ensimmäiset leimat, joita pyhiinvaeltajan tulisi kerätä ainakin kaksi päivässä osoittaakseen perillä todella kulkeneensa koko matkan. Periaatteessa vain 100 viimeistä kilometriä ennen Santiago de Compostelaa merkitsee sen kannalta, onko vaellus "hyväksytty", mutta itseäni se ei niinkään kiinnostanut vaan halusin kerätä leimoja muistoksi. Katedraalissa oli monia ajatuksia herättäviä pyhimyspatsaita, mutta jännin oli Our Lady of Pain, jolla oli miekka rinnassa. Mietin, että tuota pyhimystä voin sitten rukoilla, kun astelen eteenpäin särkevillä jaloillani. Syötiin lounasta ja lähdettiin netistä printatun reittikartan avulla liikkeelle, ensin ulos kaupungista ja sitten vihreiden peltojen ja viiniviljelmien keskelle. Aika pian huomattiin, ettei sitä karttaa oikeastaan mihinkään tarvitse, kunhan pysyisimme tarkkana ja seuraisimme sinne tänne maalattujen keltaisten nuolten osoittamaa reittiä. Vapauden tunne oli huumaava - reppu selässä, bambukeppi kädessä ja maalaistie avoinna edessä. Pilvetkin repesivät ja sää muuttui aurinkoiseksi. Mikäs siinä oli kävellessä!

Ensimmäisellä tauolla tien ensimmäisessä kylässä. Viimeinen kuva Lenskun ottama.

 "Mihinkäs suuntaan sitä jatkaisi?"

Juhlakausi oli meneillään, ja jotain pyhmystä tuossakin kai kannetaan. Osuttiin useammankin tällaisen kulkueen kohdalle matkan aikana ja niitä oli aina hienoa seurata! Oli hauskaa huomata, että kaikenikäiset kyläläiset osallistuivat.

Reitti selvä.

Kävelimme auringonlaskuun saakka reippaasti yli 20 kilometrin verran. Olimme jo pystyttämässä leiriä metsään, mutta epäileväinen paikallinen mies pelotteli meidät pois sanomalla, että siellä metsästettäisiin yöllä villisikoja, joten jatkoimme suosiolla etsimään sopivampaa paikkaa - ei huvittanut herätä siihen, että joku metsämies ampuisi vahingossa meidän telttaa. Lähteellä vesivaroja täydentäessä paikalliset mummut ja papat neuvoivat, että teltan voisi pystyttää johonkin puistoon muutaman kilometrin päähän, mutta me päädyimme pystyttämään sen varmaan juuri ennen puistoa olleeseen oliivitarhaan. Kokattiin ruoka huolellisesti soratiellä, etteivät kuivat heinät vain syttyisi palamaan, katseltiin kuinka jokin petolintu lenteli pellon yllä ja kömmittiin telttaan jalkahuollon jälkeen.

Päivä 2

Aamulla kerättiin karhunvatukoita puuron päälle kuivattujen hedelmien seuraksi, ja se aamuauringossa syöty puuro maistui niin hyvälle, että muistan sen vieläkin.

Tällaisista maisemista saatiin herätä. Kuva Lenskun.

Aamupesulla ensimmäisellä vastaantulleella vesipisteellä. Kuva Lenskun.

Tie vei eukalyptusmetsien läpi...

...ja pieniin kyläpahasiin, joissa lähteellä levätessä tapasi koirakavereita.

Menimme kysymään majapaikkaa Anadian kirkosta, josta saimme vinkin mennä vapaapalokuntaan, mistä meidät taas ohjattiin nunnakoululle viirein ja leimoin varustettuina. Sieltä löytyikin ihanan siisti ja ilmainen albergue eli pyhiinvaeltajien majatalo suihkuineen, patjariveineen ja huopineen. Olin edellisenä yönä potenut vähän huonoa omatuntoa, koska olin meistä ainoa, jolla oli oikea (lainattu) makuupussi matkassa. Nyt ei ainakaan kukaan palelisi yöllä. Olimme saapuneet hyvissä ajoin iltapäivällä, joten pesimme pyykkiä ja kävimme ainoassa lähistöltä löytyneessä ja edes jotain kasvisruokaa tarjoilevassa ravintolassa syömässä. Se oli turhankin fiini paikka, mutta lisukelistalta löytyi hyviä ja halpoja lihattomia ruokia. Oli muuten myös poikaa päästä suihkuun... Se taitaakin olla mulle suurin haaste telttayöpymisen kanssa, kun ei pysty peseytymään kaikesta siitä päivän aikana kerääntyneestä hiestä ja liasta, ellei sitten satu löytämään täydellistä telttapaikkaa vesistön rannalta. Toinen on se, etten halua telttailla asutuksen läheisyydessä (muuten kuin leirintäalueella), silloin kuumottaa liikaa eikä uni tule. Vastaus tähän taitaa olla, että painele suosiolla sinne luontoon.

Päivä 3

Tällaiset olivat aamun maisemat alberguen parvekkeelta.

Keltainen kampasimpukka, Santiagon pyhiinvaelluksen symboli.

Parka papukaija oli kahlittu ketjulla kiinni turisti-infon eteen.

Águedassa olisi yksityinen albergue maksanut 12 euroa, joten jätettiin väliin ja suunnattiin taas vapaapalokuntaan, jossa saimme nukkua ilmaiseksi varmaan jossain entisessä palokuntalaisten päivystyshuoneessa. Siellä oli punaiseksi maalatut kerrossängyt ja niissä vanhat patjat, mutta mesta oli kuitenkin ihan passeli. Pyhiinvaeltajia selvästi kunnioitettiin, näin nuoriakin. Mentiin iltasella vielä puistoon joen varrelle kokkaamaan nuudeleita, tofua ja vihanneksia illalliseksi. Meiningin hobous vähän nauratti. Kaupungin keskusta oli hassu ja värikäs, kujien yllä roikkui ilmapalloja ja sateenvarjoja, penkit oli maalattu poptaidetyyliin ja muitakin katutaideteoksia näkyi.

Päivä 4

Syötiin aamupalaa leipomokahvilan terassilla, kuvailtiin värikästä kaupunkia ja lähdettiin jatkamaan matkaa.

Myytävänä olisi, anyone?

Tämäkin ihana aavekartano vaikutti olevan tyhjillään.

Maisemaa kuvailemassa. Tässä vaiheessa olin jo löytänyt kunnon eukalyptuksisen patikkakepin sen bambuisen tilalle, jonka kohtalona oli joutua auton yliajamaksi jossain maantiellä. Kuva Lenskun ottama.

Tästä päivästä ei oikeastaan ole juuri muistikuvia. Paitsi että paikattiin hiertymiä bussipysäkillä jonkun kirkon edustalla. Itse olin vielä tässä vaiheessa säästynyt rakoilta. Iltapäivällä saavuttiin Albergaria-a-Velhaan. Vapaapalokunnasta ja kirkosta meidät ohjattiin kirkkoherran pakeille, mutta hän ei ollut kotona. Oltiin jo lähdössä hakemaan telttapaikkaa, kun eräs ystävällinen mies, jonka nimen olen jo unohtanut ja joka ei puhunut englantia, kuitenkin pysähtyi autonsa kanssa ja yritti pitkän aikaa järjestää meitä lukossa olevalle seurakuntatalolle yöpymään. Hän lupasi tarjota meille myös illallista arvellen, että kyllä hän ainakin keittoa osaa tehdä, vaikka kerroimme olevamme kasvissyöjiä, ja pääsimmekin hänen vieraikseen. Kuulemma tuntemattomien pyhiinvaeltajien tapaaminen oli hänelle yhtä suuri seikkailu kuin meille oli hänen autoonsa hyppääminen. Koko ajan tuli uutta leipää, omenaa, oliivia, olutta ja ties mitä purtavaa nokan eteen. Ja soppaakin lopulta. Saimme myös käyttää suihkua, seurakuntatalolla kun ei sitä mahdollisuutta olisi. Sanomattakin on selvää, että kiittelimme tuota miestä joka välissä! Haimme syötyämme ne avaimetkin, ja paikan likaisuutta pahoiteltiin meille kovasti, vaikka kyllä siellä ihan kelpasi nukkua. Pesin jopa pyykkiäkin haisevan vessan lavuaarissa, tosin ne eivät kyllä läheskään kuivuneet aamuksi. Tämä oli taas yksi osoitus siitä, että maailma on täynnä upeita ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan matkalaista ja jakamaan hetken aikaansa tai osan omaisuuttansa, ihan spontaanisti ja pyyteettömästikin, olipa kyseessä pyhiinvaeltaja tai ei. Luulen silti, että kyllä se pyhiinvaeltajan status varmaan herätti ihmisissä jonkinlaista lisäluottamusta.

Tarina jatkukoon tästä myöhemmin!