perjantai 6. helmikuuta 2015

Caminho Português da Costan viimeinen osuus

Päivä 13

Tämä päivä jäisi pyhiivaellukseni viimeiseksi varsinaiseksi vaelluspäiväksi, mutta sitä en tiennyt vielä aamulla luostarialberguen makuusalin kerrospunkasta noustessani. Päätimme lähteä aikaisin ja olla illalla Espanjan puolella. Saimme kävellä koko aamupäivän keskellä kauneinta Pohjois-Portugalin maaseutua pitkin varjoisia käytäviä, joiden molemmille puolillle joku oli joskus vuosisatoja sitten kasannut kiviset, köynnöksiä kannattelevat muurit. Valo siivilöityi satumaisella tavalla kasvien ja muurien raoista ja loisti monissa eri värisävyissä. Tienvarren kylän kahvilassa juoma- ja vessataukoa pitäessä Zé huomasi, että toinen rinkkansa päällä kuivumassa olleista villasukista oli jossain vaiheessa pudonnut matkasta. Herra päätti lähteä etsimään sukkansa, se kun oli mun kutoma, ja onneksi se lopulta löytyikin - sukka oli roikkunut puskassa neljän kilometrin päässä siitä kohdasta, mistä kääntyi takaisin. Mukava ekstralenkki jo muutenkin yli 30-kilometriseen päivätaipaleeseen! Jatkettiin sillä välin tyttöjen kesken eteenpäin ja kiivettiin vaelluksen suurin nousu, joka ei ollut kovin korkea, mutta tarjosi silti mukavia näköaloja.

 Kuva Lenskun ottama. 

Ohitimme kukkuloilta virtaavia puroja... 

... ja vanhoja kirkkoja.

 Pidimme taukoa nauravien ja juttelevien ihmisten keskellä leivonnaisia maistellen osuttuamme taas perinteisille festivaaleille.

Sukat ja sandaalit, kuuminta pyhiinvaellusmuotia. Kuva Lenskun ottama.

Ihastelimme maalaistalon puutarhaa... 

 ... maisemia kukkulan rinteeltä ...

 ... ja maailman kauneinta lehmää!

Kolmas lounaanjälkeinen kakkulautasellinen menossa. Mutta ei voi sanoa, etteikö se olisi hyvin ansaittu! 

Saavutimme merenrannan, kävelimme rantapäivää viettävien lomalaisten keskellä ja olo oli jotenkin normaalimaailmasta irrallinen. Tuolla keltaisella päällysteellä oli todella mukava astella. Tässä vaiheessa mun sandaalit oli siirtyneet Lenskun jalkaan sen vaelluskenkien hiertäessä liikaa.

Merilevää kuivattelemassa.

Siellä se häämöttää! Tuo vuori on jo Espanjan puolella.

 Keskellä autotietä on ihan hyvä kulkea.

Caminhas ja festivaalikoristeet.

Vihdoin Espanjassa!

Viimeisenä päivänä taitoimme matkaa yli 35 kilometriä. Caminhasin satamaan saavuttuamme saimme varmistuksen, että Minho-joen ylittävä julkinen lautta ei ole käytössä. Olimme puhelimitse sopineet paikallisen kalastajamiekkosen kanssa venetaksikyydistä toiselle puolelle jokea, mutta hänen veneensä lähtisikin eri satamasta, eikä kellään ollut pokkaa pyytää häntä hakemaan sieltä, missä olimme. Ei auttanut muu kuin tehdä u-käännös ja seurata omia jalanjälkiä muutaman kilometrin verran takaisinpäin. Tuon taipaleen lopussa irvistelimme ja itkimme kivusta ja kolotuksesta, mutta pääsimme veneeseen ja auringon laskiessa ylitimme Minho-joen Espanjan puolelle pienessä kalastajapaatissa, josta tuli mieleen kaikenlaisia salakuljetustarinoita. Lenskulle oli noussut tuona iltana kuume ja muhun iski samanaikaisesti aina niin inhottava virtsatieinfektio. Albergue oli jo sulkenut porttinsa, emmekä löytäneet mistään sellaista vapaata hotellihuonetta johon olisimme kaikki mahtuneet, vaikka ajelimme oikein taksilla ympäriinsä etsimässä, joten päädyimme viettämään kylmänkostean yön leirintäalueella. Seuraavana päivänä olisi ollut pakko sekä käydä lääkärissä että jatkaa matkaa hyvän taipaleen verran, tai emme varmasti olisi ehtineet viikossa perille Santiagoon.


Päivä 14

Aamu valkeni ja päätimme järkeilyn lopputuloksena lähteä suosiolla kotiin ja jättää Lensku La Guardian albergueen paranemaan ja sen jälkeen jatkamaan vaellusta. Kotiin meneminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä seuraavalle sillalle oli jonkin verran matkaa, emmekä halunneet maksaa venetaksista uudestaan 5 euron hintaa. Otimme ensin bussin Tuihin ja etsiydyimme rautatieasemalle huomataksemme, että seuraava juna Portoon menisi vasta illalla. Portugalin puolelta Valençasta junia kuitenkin menisi useammin, joten ylitimme Minhon siltaa pitkin. Harmitti aivan vietävästi kävellä rahjustaa kilometritolkulla kipeänä ja väsyneenä, ja vielä kohti kotia eikä seikkailuita.

Todistusaineistoa Espanjasta. 


Lopulta Valençan rautatieasema kuitenkin löytyi ja odottelimme junan lähtöä mukavalla terassilla. Miten nopeasti juna vilistikään kaikkien niiden paikkakuntien ohi, joiden läpi kulkemiseen meiltä oli mennyt kokonaiset kaksi viikkoa apostolinkyydillä! Lissabonissa Zén kaveri oli vastassa ja kuulimme pääsevämme muutaman päivän päästä ilmaiseksi Paredes de Couran musiikkifestareille.

Kävellen taitettu 270 kilometrin mittainen matka oli ollut huikea ja raskas, kaunis ja vaativa, ja oli sekä sääli että helpotus palata kotiin. Kenties palaisimme joskus Portoon ja jatkaisimme siitä toista reittiä Santiagoon, tai kenties emme ikinä tulisi käymään koko kaupungissa. Varmaa kuitenkin on, että tällainen hidas matkustustyyli tulee olemaan osa elämää jatkossakin. Kävellen, pyöräillen tai vaikka meloen ja koko senhetkistä omaisuutta mukanaan kantaen ehtii näkemään aivan valtavasti enemmän kuin erinäisten kulkuneuvojen kyydissä paikasta toiseen matkatessa, ja on ihanaa, kun on vapaus pysähtyä syömään tai lepäämään juuri silloin, kun siltä tuntuu. Silloin ennalta-arvaamaton matka on itsetarkoitus, eikä määränpää niinkään. Katson siis ensimmäisen pyhiinvaellukseni onnistuneeksi, vaikka matka ei loppunutkaan Santiago de Compostelan katedraaliin Pyhän Jaakobin haudalle.

Suosittelen kyllä tätä Caminho Português da Costa -reittiä Santiagon pyhiinvaelluksesta kiinnostuneille. Vaikka oli elokuu, emme tavanneet alkumatkasta ensimmäistäkään pyhiinvaeltajaa. Luonto, maisemat ja kylät ovat valloittavia, opasteita on tarpeeksi, rauhassa saa kulkea ja fasiliteettejä on silti riittämiin - pisin taitettu välimatka ilman yhtäkään kylää taisi olla vajaa 10 kilometriä. Espanjan puolella, Portugalin Central routen yhdistyttyä rannikolla kulkevan Costa-reitin kanssa muita vaeltajia oli kuulemma näkynyt jo melkein ruuhkaksi asti ja reitin kaunein osuus oli Portugalin puolella. Kaikkein suosituin reitti alkaa kuitenkin Ranskasta ylittäen ensimmäiseksi Pyreneiden vuoriston. Moni ihmettelikin, miksi valitsimme juuri tämän reitin ensimmäiselle pyhiinvaelluksellemme. Moni ei kuulemma niin tee, mutta sitäpä ihmettelen itse vuorostani! Reppu selkään, patikkakeppi käteen ja tien päälle vaan.


Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

2 kommenttia:

  1. Oi, mieletöntä! Heräsi into lähteä joskus vaeltamaan. Kiitos näistä vaellusjutuista, mielenkiintoista kuulla kokemuksia aiheesta. Ja muutenkin sulla on valoisa blogi, suhtaudut elämään niin kovin kauniisti. Mukavaa lauantaita! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kannattaa lähteä sitten kun on sopiva hetki! Kiitos kauniista sanoista, ne sai hymyilemään. :)

      Poista