Maanteitä ja Cobánia

Ja lisää reissukuvia, toivottavasti ette oo jo ihan kyllästyneitä. Maisemat vaihtuu kumminkin! Ne vaihtuivat jälleen erinäisillä minibussitaipaleilla ensin hassuun kaupunkiin, jonka keskellä virtasi sillaton joki ja sen toiselle puolelle pääsi vain venekyydillä, ja illansuussa perille Cobánin linja-autoasemalle, joka oli yksi suuri mutalätäkkö täynnä ihmisiä, busseja ja matkaevästen myyjiä. Oltiin yli tuhannessa metrissä ja ilmasto oli viileä, ja kylmältä se tuntuikin. Suihkut onneksi olivat lämpimät. Taas oli sunnuntai ja päädyttiin syömään jonkin hienomman hotellin ravintolaan, josta sai mukavuusruokaa eli mozzarellatikkuja ja salaattia. Aamu oli ihana, hieman utuinen, mutta tuolla vuoristossa kuitenkin tuntui että taivas oli kirkkaamman sininen ja lähempänä. Lähetettiin pari postikorttia kotiin, käytiin aamupalalla comedorissa, jossa oli avokeittiö, ja suunnistettiin esittelykierrokselle kahvifarmille, joka oli lähes kaupungin keskustassa (meinattiin kyllä kääntyä pois kun huomattiin, että paikan omistaja olikin joku saksalainen). Symppis maya-mummo jopa kertoi englanniksi kahvinvalmistuksen saloja, ja lopuksi tietty saatiin kunnon tuoreet kupposet. Kyllä maistuikin kaiken sen pikakahvikuran jälkeen.

Matka Cobánista eteenpäin olikin sitten koko reissun hermojaraastavin, vaikka maisemat olivatkin upeat varsinkin loppumatkasta. Minibussissa kun on normaalisti toisella puolella kaksipaikkainen penkki ja toisella puolella yksipaikkainen, niin tuollapa olikin isketty siihen näiden keskelle joku pieni kaadettava ja vinossa oleva hyvällä tuurilla 50 senttiä leveä lisäjakkara, johon meidät molemmat sitten istutettiin. Edessä oli kuusi tuntia asennon korjailua ja vieressä istuvan bisnesmiehen tuuppimista, eikä siltikään oltu vielä perillä määränpäässä. Tämän lisäksi Guatemalan vuoristoteillä (ja oikeastaan kaikilla muillakin teillä) on oikeasti varmaan 30 metrin välein liikennehidastetöyssy, koska ilmeisesti ihmiset eivät muuten osaa noudattaa nopeusrajoituksia asutusalueilla, ja niiden väleillä kuski jaksaa vielä kaasuttaa täyteen vauhtiin ja sitten taas äkkijarrutus ja töyssy. Ai kun ihanaa. Parasta hupia tämä on tietysti ison bussin takapenkissä. Kaiken huipuksi tie oli kahden kilometrin matkalta poikki, koska ilmeisesti kaivostoiminta oli saanut puoli vuorta tulemaan maanvyörymänä alas vieden tien mennessään. Valtio ei ole halunnut tietä korjata joten paikalliset ovat tehneet sen itse ja perivät pientä tullimaksua pitääkseen tietä edes jotenkin ajettavana, se on kuitenkin ainoa tie vuoriston halki siltä kohtaa ja tärkeä niin vuoriston asukkaille kuin koko maanlaajuisellekin liikenteelle. Jotain kertonee se, että kukaan ei ole niin hullu että lähtisi ajamaan siitä sateella. Nyt oli kuitenkin aurinkoinen ja kuiva ilma, kun se täyteen ahdettu ja liitoksissaan natiseva minibussi rullasi sille kapealle hiekkatielle (ohi valtion pystyttämän "Hazardi alue - kulku omalla vastuulla" -kyltin), jonka reunalta oli mukavan sorainen ja pitkä pudotus paljasta seinämää alas. Luojan kiitos ajettiin sitä vuorenpuolta, mutta silti pidin silmät visusti kiinni ja puristin Kasperin kättä toivoen, että kuski osaa hommansa eikä renkaat lipeä hiekassa. Hengissä ja chokobanaanien (suklaaseen dipattuja pakastettuja banskuja tikunnokassa, noms!) voimalla siitäkin matkasta sitten selvittiin.