Sodan jäljet olivat Mostarissa ja muualla Bosnia ja Hertsegovinassa selkeämmin nähtävissä kuin muissa reissun aikana visiteeraamissamme paikoissa. Jälleenrakennus on ollut todella hidasta, lähes olematonta. Jokaisella kadulla oli hylättyjen rakennusten raunioita, kerrostalojen luurangot seisoivat purkamattomina pääkatujen hienojen hotellien ja ostoskeskusten vierellä, asuintalojen seinät ja portinpielet olivat täynnä luodinreikiä. Kaiken sen näkeminen pani pysähtymään ja miettimään, miten erilaisena sota on näyttäytynyt eri kaupunkien asukkaille. Siinä missä Belgradissa ihmiset kuulemma pelkäsivät muutaman päivän sodan alettua ja sen jälkeen elivät kuten ennenkin, mutta Mostarissa oli kyllä niin hurjan näköistä että normaalielämän teeskenteleminen tuskin on käynyt yhtä helposti.
Bosnialaiset olivat kyllä hurjan vieraanvaraisia ja avuliaita. Esimerkiksi kitaranvirittimeen juostiin etsimään uutta patteria ties mistä ja ihan ilman pyytämättä, ja pappaköörin pitämässä kahvilassa juotiin appelsiinilimpparit ja yritettiin maksaa, mutta vastaus oli "first time, no pay!" Yleensä taitaa mennä päin vastoin, että kanta-asiakkaitten ei aina tarvitse maksaa, heh. Maa erosi muista Balkanin maista myös uskontonsa puolesta - suuri osa oli muslimeita ja moskeijojen rukouskutsut kaikuivat kaupungilla eksoottisina. Me saimme oikein kunnon historiallisten tarinoiden turistikierroksen hostiltamme; hän kuulemma vie kaikki vieraansa tällaiselle kierrokselle, ja heitä tuntui riittävän lähes joka päivälle. Aikamoinen homma. Hän myös kokkasi meille taivaallista paikallista juustopastaa. Saman katon alle majoittui myös puolalainen tyttö ja itävaltalainen poika, ja kaupungilla kierrellessämme tavattiin myös liuta tytön Puolasta liftanneita kavereita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti