Porto!

Pohjoisen-reissun kolmas ja viimeinen kohde: värikäs ja yksityiskohtia pursuava Porto ja sen Douro-joesta kohoavat nuhruiset naapurustot! Suosikkini oli varmaankin tuo vanhan talon sähköjohtojen lomaan ripustettu ja parhaat päivänsä nähnyt täytetty mäyrä. Portviiniä ja vegefrancesinhaa tuli myös maisteltua, kummatkin hiveli makuhermoja, mutta jälkimmäistä ei kyllä toista kertaa tarvitse syödä - senverran ähky olo siitä tuli (originaaliversio koostuu muistaakseni tomaatti-olutkastikkeeseen upotetusta ja ranskalaisten kanssa tarjoillusta, juustolla kuorrutetusta paahtovoileivästä, jonka välistä löytyy niin pihviä, kahta erilaista makkaraa kuin kinkkuakin, huh!).

Kirjoitan tätä muuten laneissa hiirten näpytyksen säestämänä. Enpä ole ennen sellaisissa ollutkaan! Toissapäivänä päädyin eleganttiin teatterikahvilaan juttelemaan vaihtoehtoyliopistosta kahden bussilla Afrikkaan matkustaneen hipin kera ja sitä edellisenä päivänä huomasin, että Lissabonin-kämpän takapihalle on kuin ihmeen kaupalla ilmestynyt pikkuruinen munakoiso niiden kuivuneiden tomaattien ja pölyttämättöminä pudoinneiden kesäkurpitsankukkien viereen! Elämä maistuu ja yllättää.

Portoon palataan pyhiinvaelluksella arviolta parin viikon kuluttua. Reitti näytti keltaisista talojen seiniin maalatuista simpukkamerkeistä päätellen kulkevan vanhan keskustan lävitse. Enää viikko lähtöön! Aika on sen verran kortilla, että päätettiinkin startata Coimbrasta Lissabonin sijaan. Portosta ehkä jatketaan samalla enemmän tallatulla keskisellä reitillä tai sitten lähdetään syrjäisemmälle rannikkoreitille, riippuu siitä miltä silloin tuntuu. Matkan kulkemiseen pitäisi 20-25 kilometrin päivämatkoilla riittää tuo 21-22 päivää, joka meillä on käytettävänä. Kenties voidaan pitää pari lepopäivääkin kävelemisestä. Teltta tulee olemaan suosituin yöpymiskeino ja retkikeitin saa laulaa - kolme kasvissyöjää kun voi odottaa löytävänsä maaseudun kahviloista pitkälti vain simppeliä salaattia ja munakasta. Liekkien kanssa on silti oltava hyvin varovainen, ettei vahingossakaan saada mitään metsäpaloa aikaan. En kuulu kirkkoon, joten vähän jännittää, mitä muut pyhiinvaeltajat siitä tuumaavat. Itselleni tämä kun ei ole mikään selkeästi uskonnollinen suoritus, mutta spirituaalinen kuitenkin. Voi olla, että sitä voi verrata kävelymeditaatioon, voi olla, että ei. Mieli (ja ruumis) tulee joka tapauksessa varmasti olemaan niin täynnä vapauden riemua kuin luovutushaluakin, joka täytyy vain lujalla tahdonvoimalla voittaa. Askel askeleelta!

Saatan palata seuraavan kerran blogin pariin vasta Suomessa. Seikkailuntäyteistä loppukesää joka iikalle!